tavallista vai tavatonta

L on huolissaan kommenttien vähyydestä. Mä lohdutan sitä ja lupaan et kommentteja tulee enemmän sit kun kirjoitan jostakin ajatuksia tai tunteita herättävästä... suomalaisuudesta, amerikkalaisuudesta, homoseksuuaalisuudesta tai jeesuksesta. Niin kauan kuin pysytään meidän tavisarjessa, puutarhanhoidossa ja autismissa ei kommentoitavaa kauheesti oo, mitä sitä edes kirjoittais? Kiva päivä tai onpa teillä kaaosta tai... eikä meillä, ja ennen kaikkea mun päässä nyt niin kauheesti tällä hetkellä tapahdu.

Raamiksen suhteen oon joutunut toteamaan ettei musta ole lukemaan raamattua päivittäin. En yksinkertaisesti ole tarpeeksi motivoitunut, enkä koe saavani siitä mitään yleistietoa kummempaa. Tehtävä oli siis lukea etukäteen annettuja osioita ja kirjoittaa niistä sit päiväkirjamaisesti mietteitä. Selviydyin ekasta kahdesta viikosta ja luovutin.

Tempoilen edelleen ja varmasti loppuikäni tässä leijonaemonidentiteetissäni. Hetkittäin tunnen itseni erityislastenäidiksi ja sit taas toisessa kohtaa musta tuntuu väärältä ottaa itselleni sellaista ”titteliä”. Oonko vaan laiska vanhempi joka hakee diagnoosien kautta lupaa omalle kykenemättömyydelleen? Vai oonko mä vaan joku superhelikopteri - AH64 Apache - omalla tavallaan vammautunut.Ei mun elämä kuitenkaan ole jatkuvaa taistelua ja kaikki sujuu hyvin ja meillähän on ihan kohtuullisen tavallista ja... jotenkin mun on vaikeeta arkistoida itseäni mihinkään laatikkoon – taaskaan. Onko se nyt miten tavatonta ettei kolmevuotias kykene istumaan kahta sekuntia aloillaan tai malta syödä tai nuku tarpeeksi tai osaa piirtää viivaa. Onko tavatonta että se karkailee ja laittaa kaiken suuhunsa eikä malta ruokapöydässä syödä tai että sen minkä se syö, se syö sormin, tai että sitä oikeesti pitää vahtia eikä voi luottaa siihen et sitä voi ohjata sanoin? Tai että se toinen kolmevuotias ei osaa tai halua riisua, saati pukea edes kenkiään – crocseja ja kumppareita ei lasketa. Tai että se leikkipuistossa sanoo muille lapsille ”hus,hus” Onko se miten tavatonta että meidän pojilla on molemmilla kaksi tuntia terapiaa viikossa ja K menee huomenna useamman tunnin testeihin. Tai se, että M käy terapiassa kaksi tuntia viikossa ja siihen  päälle kesäkoulussa kahdesti viikossa... missä menee tavallisuuden ja erityisen raja? Kertokaa jos tiedätte? Samaan aikaan mietin M:n melatoniiniannoksen nostamista. Se valvoi eilenkin melkein kymmeneen illalla ja aamulla oli kuitenkin oltava kasilta jo bussissa. Hämmästeen ystävien päiväunia nukkuvia nelivuotiaita, kun K nukahtaa kahdeksan jälkeen ja herää ennen kuutta – ei päiväunia.

Loppupeleissä mä itse kuitenkin koen että meidän arki toimii. Pelkään M:n kesäloman alkamista viikon päästä, mutta niin varmaan moni muukin vanhempi. Pelkään sitä rutiineitten vähenemistä ja väistämätöntä tempoilua muutoksessa. Meidän lapsilla on joo vähemmän leikkideittejä ja harrastuksia muihin lapsiin verrattuna. Meidän aika menee Klinikalla, toisaalta niistähän vois sanoa et ne harrastaa terapiaa siinä missä joku toinen käy jalkapallotreeneissä. 

Tällaista meillä oli tänään, plus vähän Klinikkaa ja koulua ja...

tältä näyttää tukka aamulla jos nukahtaa tikkari kädessä

päivän tärkein opetus

torstaina on vika "SNAPS" ja on siis tullut aika valmistaa taas opettajalahjoja...
tällä kertaa tein sokerikuorinnat opejen kantapäille

oman maan satoa

ilmastointilaite on tehnyt paluun olohuoneeseen... toimintaterapeutti ihasteli tänään O:n kalsareita (ne oli siis harjoitelleet housujen pukemista ja riisumista)

kypärä on edelleen päässä