Siirry pääsisältöön

40+


Kun täytät 40... yksi ostaa moottoripyörän ja päräyttää sillä auringonlaskuun yhä uudelleen ja uudelleen, toinen pakkaa perheensä ja muuttaa kehitysmaahan jotta saa kokea ja nähdä ja tuntee olevansa elossa, kolmas jatkaa vaan sitä samaa ja toivoo että uskaltaisi tehdä jotain muuta, neljäs ottaa avioeron ja uskoo elämän muuttuvan uudestaan nuoreksi ja kauniiksi, paremmaksi – toisilla se kai muuttuukin... mä en uskonut että 40-kriisiä on olemassakaan, enkä edelleenkään koe olevani minkään kriisin ytimessä kun se eka vuosi nelikymppisenä on kääntymässä hiljalleen loppua kohden. Sen myönnän, että yllättäin sitä pystyy näkemään elämän rajallisuuden, ihan toisella tapaa kuin vuosi sitten... elämä ei olekaan enää loputonta ja tulee tunne, että pitäis oikeesti tehdä sitä mitä haluaa ennen kuin tää loppuu. 40 on se ikä kun ihmiset muuttaa maalle ja downshiftaa tai ryhtyy luomulampaankasvattajiksi tai kynttilänvalajaksi tai taiteilijaksi tai... harvempi kai päättää nelikympppisenä haluta konttoristiksi?

Elämä pysähtyi viime kesänä kun mä sairastuin – joo, tää ei tosiaan ole mun Mikael Jugner moment... munKIN elämä riippuu pienistä pillereistä, mutta silti... elämä pysähtyi ja sitä sai ehkä vähän perspektiiviä asioihin. Enemmän kuin se oma pakkopysähdys pelkästään on kuitenkin pysäyttänyt yhdistelmä... oma pakkopysähdys yhdistettynä L:n kahden kolleegan syöpään ja yhden kolleegan keuhkoveritulppaan ja tuttavan miehen vakava sairaus... elämä ei ole ikuista – kummallista, miten tässä näin kävi että sitä on yhtäkkiä sen ikäinen että ihmiset putoo ympärillä kuin kärpäset ja jopa minä itse en olekaan se ikuinen kuolematon itse, vaan ihan tavallinen kuolevainen vaan.

On unelmia ja haaveita, ja sitten on niitä unelmia ja haaveita jotka ehkä on jopa toteuttamiskelpoisia. Yksi näistä on ne sairaanhoitajanopinnot, jotka pitäis aloittaa keväällä – vihdoinkin – vuoden viivästymisen jälkeen. L:lläkin on unelmia ja haaveita, yhdessä pitää löytää ne unelmat ja haaveet jotka natsaa molemmille... L:stä ei koskaan tule karjatilallista tai ratsastuskoulun pitäjää ja musta ei tule koskaan – niin mä en edes tiedä mitä musta ei koskaan tule, mikä L:n haaveista olis mulle se totaalinen nou,nou. Jokatapauksessa pitää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin päättää haluaako elää elämänsä loppuun kahdeksasta viiteen tyyppinä, nähdä lapsia iltaisin ja kuskailla niitä harrastuksiin... sitäkö me halutaan – siis ihan isosti ja oikeesti vai halutaanko me jotakin muuta...

Mitä me halutaan tehdä seuraavat viis, kymmenen, viistoista tai kaksikymmentä vuotta? Entä vanhana, jos sinne asti päästään?



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi26. syyskuuta 2012 klo 11.21

    "Opeta meille miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen."

    <3
    m

    VastaaPoista
  2. sanna26. syyskuuta 2012 klo 12.59

    Tänään luin haastattelun, jossa neljä kertaa syövästä selvinnyt nainen sanoi, että "yhtenä päivänä minun on kuoltava, mutta muina päivinä minä saan elää". Se kolahti muhun tässä ruuhkavuosien puristuksissa, kun tuskailin pommiinnukkumista/lasten kasvatuskeskustelun unohtamista/sormusten kotiinjäämistä ja kaikkea muuta pientä päivän mittaan tapahtunutta touhotusta. Ja kyllä mä koitankin elää niin, että nautin ihan jokaisesta päivästä (en ehkä ihan joka hetkestä;)

    Enkä mä kyllä osaisi olla rauhassakaan. Mä tykkään mun duunista ja järjestän itse itselleni hommia enemmän kuin laki sallii myös vapaa-ajalle. Mustalla huumorilla sävytettynä voin sanoa, että kerroin lounastunnilla viikonlopun säädöistä ja yksi assari sai epilepsiakohtauksen omaisen sairaskohtauksen kun kuunteli mun normipäivää...

    Mutta mä oon koittanut olla siinä mielessä erilainen kuin vanhempani, että meillä juhlistetaan enemmän arkipäiviä ja syödään keksiä tai jätskiä arkena ja katsotaan yhdessä telkkarista lastenohjelmia ja ollaan lähellä ja hassutellaan ja halitaan jne. Eli nautitaan arjesta, eikä odoteta juhlapyhiä. Kämppä on ehkä välillä siivoojan käyntien välissä (kun meillä ei asu siivousfriikkiä;) mutta lapset on ainakin toistaiseksi ihan tolpillaan ja vanhemmatkin jaksaa painaa.

    Tulipas taas tilitys, onpa kiva kun saa "ajatella ääneen"

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää