Siirry pääsisältöön

40+


Kun täytät 40... yksi ostaa moottoripyörän ja päräyttää sillä auringonlaskuun yhä uudelleen ja uudelleen, toinen pakkaa perheensä ja muuttaa kehitysmaahan jotta saa kokea ja nähdä ja tuntee olevansa elossa, kolmas jatkaa vaan sitä samaa ja toivoo että uskaltaisi tehdä jotain muuta, neljäs ottaa avioeron ja uskoo elämän muuttuvan uudestaan nuoreksi ja kauniiksi, paremmaksi – toisilla se kai muuttuukin... mä en uskonut että 40-kriisiä on olemassakaan, enkä edelleenkään koe olevani minkään kriisin ytimessä kun se eka vuosi nelikymppisenä on kääntymässä hiljalleen loppua kohden. Sen myönnän, että yllättäin sitä pystyy näkemään elämän rajallisuuden, ihan toisella tapaa kuin vuosi sitten... elämä ei olekaan enää loputonta ja tulee tunne, että pitäis oikeesti tehdä sitä mitä haluaa ennen kuin tää loppuu. 40 on se ikä kun ihmiset muuttaa maalle ja downshiftaa tai ryhtyy luomulampaankasvattajiksi tai kynttilänvalajaksi tai taiteilijaksi tai... harvempi kai päättää nelikympppisenä haluta konttoristiksi?

Elämä pysähtyi viime kesänä kun mä sairastuin – joo, tää ei tosiaan ole mun Mikael Jugner moment... munKIN elämä riippuu pienistä pillereistä, mutta silti... elämä pysähtyi ja sitä sai ehkä vähän perspektiiviä asioihin. Enemmän kuin se oma pakkopysähdys pelkästään on kuitenkin pysäyttänyt yhdistelmä... oma pakkopysähdys yhdistettynä L:n kahden kolleegan syöpään ja yhden kolleegan keuhkoveritulppaan ja tuttavan miehen vakava sairaus... elämä ei ole ikuista – kummallista, miten tässä näin kävi että sitä on yhtäkkiä sen ikäinen että ihmiset putoo ympärillä kuin kärpäset ja jopa minä itse en olekaan se ikuinen kuolematon itse, vaan ihan tavallinen kuolevainen vaan.

On unelmia ja haaveita, ja sitten on niitä unelmia ja haaveita jotka ehkä on jopa toteuttamiskelpoisia. Yksi näistä on ne sairaanhoitajanopinnot, jotka pitäis aloittaa keväällä – vihdoinkin – vuoden viivästymisen jälkeen. L:lläkin on unelmia ja haaveita, yhdessä pitää löytää ne unelmat ja haaveet jotka natsaa molemmille... L:stä ei koskaan tule karjatilallista tai ratsastuskoulun pitäjää ja musta ei tule koskaan – niin mä en edes tiedä mitä musta ei koskaan tule, mikä L:n haaveista olis mulle se totaalinen nou,nou. Jokatapauksessa pitää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin päättää haluaako elää elämänsä loppuun kahdeksasta viiteen tyyppinä, nähdä lapsia iltaisin ja kuskailla niitä harrastuksiin... sitäkö me halutaan – siis ihan isosti ja oikeesti vai halutaanko me jotakin muuta...

Mitä me halutaan tehdä seuraavat viis, kymmenen, viistoista tai kaksikymmentä vuotta? Entä vanhana, jos sinne asti päästään?



Kommentit

  1. "Opeta meille miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen."

    <3
    m

    VastaaPoista
  2. Tänään luin haastattelun, jossa neljä kertaa syövästä selvinnyt nainen sanoi, että "yhtenä päivänä minun on kuoltava, mutta muina päivinä minä saan elää". Se kolahti muhun tässä ruuhkavuosien puristuksissa, kun tuskailin pommiinnukkumista/lasten kasvatuskeskustelun unohtamista/sormusten kotiinjäämistä ja kaikkea muuta pientä päivän mittaan tapahtunutta touhotusta. Ja kyllä mä koitankin elää niin, että nautin ihan jokaisesta päivästä (en ehkä ihan joka hetkestä;)

    Enkä mä kyllä osaisi olla rauhassakaan. Mä tykkään mun duunista ja järjestän itse itselleni hommia enemmän kuin laki sallii myös vapaa-ajalle. Mustalla huumorilla sävytettynä voin sanoa, että kerroin lounastunnilla viikonlopun säädöistä ja yksi assari sai epilepsiakohtauksen omaisen sairaskohtauksen kun kuunteli mun normipäivää...

    Mutta mä oon koittanut olla siinä mielessä erilainen kuin vanhempani, että meillä juhlistetaan enemmän arkipäiviä ja syödään keksiä tai jätskiä arkena ja katsotaan yhdessä telkkarista lastenohjelmia ja ollaan lähellä ja hassutellaan ja halitaan jne. Eli nautitaan arjesta, eikä odoteta juhlapyhiä. Kämppä on ehkä välillä siivoojan käyntien välissä (kun meillä ei asu siivousfriikkiä;) mutta lapset on ainakin toistaiseksi ihan tolpillaan ja vanhemmatkin jaksaa painaa.

    Tulipas taas tilitys, onpa kiva kun saa "ajatella ääneen"

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän