torstai 6. syyskuuta 2012

ahdistusta ja kriisejä


Mistäköhän tää alakulo juontaa juurensa? Mulla on varmaan PMS... ei ne munasarjoja multa vieneet vaikka kohdun poistivatkin eli edelleen on harmooni epävireessä aina välillä. Ei mulla ole mitään syytä olla alavireinen tai surullinen, oon vaan – ihan turhaan.

Oltiin puistossa lasten ja ystävän ja sen ystävän ja niitten kaikkien lasten kanssa. M:lle oli liikaa että siellä oli yks ”ylimääräinen” äiti ja poika... se heilui ja pyöri ja keinutti itseään ja pysytteli erillään muista ja keskittyi puhumisen sijaan kuiskailemaan, se oli pitkästä aikaa harvinaisen autistisen oloinen ja niinpä se ystävän ystävä – siis oikeesti mukavan oloinen nainen ja olis kivaa tutustua paremminkin - kysyikin että onko M autisti, kun hänen ystävänsä poika on ja... – joo, on se. Ei se siis suoraan kysynyt, kysyi vasta kun oli kuullut mitä koulua M käy. Useimmat ei tiedä että se on erityislapsille, tai useimmat ei edes tiedä koko koulun olemassaolosta, mutta tää siis tiesi ja päätteli M:n käytöksestä et se ei varmaankaan ole niitä integroidun luokan taviksia. Se suretti, en edes tiedä miksi, suretti kuitenkin. Tuli taas tunne, että mun lapsi ON vammainen.

Sit mä, mulla on kriisi siitä mun uudesta rannekorusta. Joo, se on mun eduksi ja turvaksi mutta sekin tuntuu vammaiselta... mun on vaikeeta hyväksyä olevani niin viallinen yksilö, ja se että vika on pysyvä eikä poistettavissa... Mä ihan oikeesti joudun koko lopun elämäni juoksemaan niissä verikokeissa ja ilmoittamaan sinne mestaan jokaisen uuden, muuttuvan, vaihtuvan, pysyvän, väliaikaisen asian... mun täytyy soittaa jos mulla on flunssa tai vatsatauti, muistaa kertoa jos ryhdyn joogaamaan tai päätän ruveta lenkkeilemään. Oma elämä tuntuu yhtäkkiä niitten elämältä, ei mun. Mä en saa tehdä mitään ajattelematta sitä mun vian ja lääkityksen kannalta. Kriisi, kohtuuttoman tai kohtuullisen paha kriisi.

Mä haluan niin paljon ohjelmaa etten ehdi ajattelemaan, nopeesti kiitos! En tahdo ajatella, en yhtään.


4 kommenttia:

  1. Voi kurjuus! Ymmärrän hyvin fiilikset sekä lapsen, että rannekorun osalta.
    Kai kaikki ihmiset kaipaa vaan normaaliutta, mutta ei osaa arvostaa sitä, ennenkuin se on mennyt. Tai ainakin minä.

    Olen sun blogia kauheasti yrittänyt lukea, mutten kokonaan ole vielä urakoinut. Mikä sairaus sulla on?

    Tää sun blogi muuten on mahtava!!!
    Iloa päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon urakoimassa sun blogissa ;) taidan olla helmikuussa...

      Mä sain kesäkuussa keuhkoveritulpan, kävi tuuri ja selvisin hengissä ja vähin vaurioin. Nyt oon kuitenkin loppuelämäni liuotushoidossa ja se liuotushoito taas mutkistaa oikeastaan kaikkea ja esimerkiksi liikenneonnettomuustilanteessa on tärkeetä tietää että mun veri ei hyydy tai jos lyön pääni on aivoverenvuodon riski olemassa jne.

      Kiitos Pinkki!

      Poista
  2. Moi, oli nyt pakko yrittää kirjoittaa tähän jotakin, kun samaistuin tunteisiisi - vaikka olenkin käynyt läpi asioita hyvin, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa. Lapsellani todettiin 3-vuotiaanan erittäin vaikea puheenviivästymä, jota johtui puheen tuottamisen vaikeuksista: ei siis osannut kertakaikkiaan käyttää suun lihaksia oikein ja siksi puhe oli epäselvää konsonanttivoittoista siansaksaa (paitsi tietenkin meille vanhemmille).

    Kävimme puheterapiassa, lapsella joutui tekemään kotiharjoituksia ja harjoituttamaan suun lihaksia orakojeella (suussa pidettävä härveli). Kaiken tämän kyllä kesti, mutta sydäntä niin riipaisi, kun kerta toisensa jälkeen joutui toimimaan hänen tulkkinaan vieraiden ihmisten seurassa - ja samalle mietti jo, pärjääkö hän koskaan itsenäisesti elämässä :-(

    Tiedän, ettei toisen ihmisen tuska yhtään lievennä sitä omaa, mutta halusin kuitenkin kertoa, että tiedän vähäsen miltä sinusta tuntuu ja toivottaa ihanaa, aurinkoista syksyä erityisesti M:lle, josta tulee toivottavasti mitä sulavin ballerina :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, se tunne itsessään on silti ihan sama eikä yhtään sen vähäpätöisempi. Huoli oman lapsen tulevaisuudesta ja pärjäämisestä on tuskaisa etenkin silloin kun se huoli on perusteltavissa eikä se normaali jokaisen vanhemman huoli.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.