Siirry pääsisältöön

ahdistusta ja kriisejä


Mistäköhän tää alakulo juontaa juurensa? Mulla on varmaan PMS... ei ne munasarjoja multa vieneet vaikka kohdun poistivatkin eli edelleen on harmooni epävireessä aina välillä. Ei mulla ole mitään syytä olla alavireinen tai surullinen, oon vaan – ihan turhaan.

Oltiin puistossa lasten ja ystävän ja sen ystävän ja niitten kaikkien lasten kanssa. M:lle oli liikaa että siellä oli yks ”ylimääräinen” äiti ja poika... se heilui ja pyöri ja keinutti itseään ja pysytteli erillään muista ja keskittyi puhumisen sijaan kuiskailemaan, se oli pitkästä aikaa harvinaisen autistisen oloinen ja niinpä se ystävän ystävä – siis oikeesti mukavan oloinen nainen ja olis kivaa tutustua paremminkin - kysyikin että onko M autisti, kun hänen ystävänsä poika on ja... – joo, on se. Ei se siis suoraan kysynyt, kysyi vasta kun oli kuullut mitä koulua M käy. Useimmat ei tiedä että se on erityislapsille, tai useimmat ei edes tiedä koko koulun olemassaolosta, mutta tää siis tiesi ja päätteli M:n käytöksestä et se ei varmaankaan ole niitä integroidun luokan taviksia. Se suretti, en edes tiedä miksi, suretti kuitenkin. Tuli taas tunne, että mun lapsi ON vammainen.

Sit mä, mulla on kriisi siitä mun uudesta rannekorusta. Joo, se on mun eduksi ja turvaksi mutta sekin tuntuu vammaiselta... mun on vaikeeta hyväksyä olevani niin viallinen yksilö, ja se että vika on pysyvä eikä poistettavissa... Mä ihan oikeesti joudun koko lopun elämäni juoksemaan niissä verikokeissa ja ilmoittamaan sinne mestaan jokaisen uuden, muuttuvan, vaihtuvan, pysyvän, väliaikaisen asian... mun täytyy soittaa jos mulla on flunssa tai vatsatauti, muistaa kertoa jos ryhdyn joogaamaan tai päätän ruveta lenkkeilemään. Oma elämä tuntuu yhtäkkiä niitten elämältä, ei mun. Mä en saa tehdä mitään ajattelematta sitä mun vian ja lääkityksen kannalta. Kriisi, kohtuuttoman tai kohtuullisen paha kriisi.

Mä haluan niin paljon ohjelmaa etten ehdi ajattelemaan, nopeesti kiitos! En tahdo ajatella, en yhtään.


Kommentit

  1. Voi kurjuus! Ymmärrän hyvin fiilikset sekä lapsen, että rannekorun osalta.
    Kai kaikki ihmiset kaipaa vaan normaaliutta, mutta ei osaa arvostaa sitä, ennenkuin se on mennyt. Tai ainakin minä.

    Olen sun blogia kauheasti yrittänyt lukea, mutten kokonaan ole vielä urakoinut. Mikä sairaus sulla on?

    Tää sun blogi muuten on mahtava!!!
    Iloa päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon urakoimassa sun blogissa ;) taidan olla helmikuussa...

      Mä sain kesäkuussa keuhkoveritulpan, kävi tuuri ja selvisin hengissä ja vähin vaurioin. Nyt oon kuitenkin loppuelämäni liuotushoidossa ja se liuotushoito taas mutkistaa oikeastaan kaikkea ja esimerkiksi liikenneonnettomuustilanteessa on tärkeetä tietää että mun veri ei hyydy tai jos lyön pääni on aivoverenvuodon riski olemassa jne.

      Kiitos Pinkki!

      Poista
  2. Moi, oli nyt pakko yrittää kirjoittaa tähän jotakin, kun samaistuin tunteisiisi - vaikka olenkin käynyt läpi asioita hyvin, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa. Lapsellani todettiin 3-vuotiaanan erittäin vaikea puheenviivästymä, jota johtui puheen tuottamisen vaikeuksista: ei siis osannut kertakaikkiaan käyttää suun lihaksia oikein ja siksi puhe oli epäselvää konsonanttivoittoista siansaksaa (paitsi tietenkin meille vanhemmille).

    Kävimme puheterapiassa, lapsella joutui tekemään kotiharjoituksia ja harjoituttamaan suun lihaksia orakojeella (suussa pidettävä härveli). Kaiken tämän kyllä kesti, mutta sydäntä niin riipaisi, kun kerta toisensa jälkeen joutui toimimaan hänen tulkkinaan vieraiden ihmisten seurassa - ja samalle mietti jo, pärjääkö hän koskaan itsenäisesti elämässä :-(

    Tiedän, ettei toisen ihmisen tuska yhtään lievennä sitä omaa, mutta halusin kuitenkin kertoa, että tiedän vähäsen miltä sinusta tuntuu ja toivottaa ihanaa, aurinkoista syksyä erityisesti M:lle, josta tulee toivottavasti mitä sulavin ballerina :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, se tunne itsessään on silti ihan sama eikä yhtään sen vähäpätöisempi. Huoli oman lapsen tulevaisuudesta ja pärjäämisestä on tuskaisa etenkin silloin kun se huoli on perusteltavissa eikä se normaali jokaisen vanhemman huoli.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...