ahdistusta ja kriisejä

Mistäköhän tää alakulo juontaa juurensa? Mulla on varmaan PMS... ei ne munasarjoja multa vieneet vaikka kohdun poistivatkin eli edelleen on harmooni epävireessä aina välillä. Ei mulla ole mitään syytä olla alavireinen tai surullinen, oon vaan – ihan turhaan.

Oltiin puistossa lasten ja ystävän ja sen ystävän ja niitten kaikkien lasten kanssa. M:lle oli liikaa että siellä oli yks ”ylimääräinen” äiti ja poika... se heilui ja pyöri ja keinutti itseään ja pysytteli erillään muista ja keskittyi puhumisen sijaan kuiskailemaan, se oli pitkästä aikaa harvinaisen autistisen oloinen ja niinpä se ystävän ystävä – siis oikeesti mukavan oloinen nainen ja olis kivaa tutustua paremminkin - kysyikin että onko M autisti, kun hänen ystävänsä poika on ja... – joo, on se. Ei se siis suoraan kysynyt, kysyi vasta kun oli kuullut mitä koulua M käy. Useimmat ei tiedä että se on erityislapsille, tai useimmat ei edes tiedä koko koulun olemassaolosta, mutta tää siis tiesi ja päätteli M:n käytöksestä et se ei varmaankaan ole niitä integroidun luokan taviksia. Se suretti, en edes tiedä miksi, suretti kuitenkin. Tuli taas tunne, että mun lapsi ON vammainen.

Sit mä, mulla on kriisi siitä mun uudesta rannekorusta. Joo, se on mun eduksi ja turvaksi mutta sekin tuntuu vammaiselta... mun on vaikeeta hyväksyä olevani niin viallinen yksilö, ja se että vika on pysyvä eikä poistettavissa... Mä ihan oikeesti joudun koko lopun elämäni juoksemaan niissä verikokeissa ja ilmoittamaan sinne mestaan jokaisen uuden, muuttuvan, vaihtuvan, pysyvän, väliaikaisen asian... mun täytyy soittaa jos mulla on flunssa tai vatsatauti, muistaa kertoa jos ryhdyn joogaamaan tai päätän ruveta lenkkeilemään. Oma elämä tuntuu yhtäkkiä niitten elämältä, ei mun. Mä en saa tehdä mitään ajattelematta sitä mun vian ja lääkityksen kannalta. Kriisi, kohtuuttoman tai kohtuullisen paha kriisi.

Mä haluan niin paljon ohjelmaa etten ehdi ajattelemaan, nopeesti kiitos! En tahdo ajatella, en yhtään.