keskiviikko 5. syyskuuta 2012

ranneke


Taas päästii sähläämään... klo 8:40 ne soitti klinikalta että sosiaalisentoiminnan ryhmät alkaa vasta ensi viikolla ja mulla oli näin ollen 20 minuuttia aikaa pakata pojat autoon ja ajaa 30 minuutin matka aamuruuhkassa... olin perillä 9:07 ja ylpeä itsestäni. Sen puhelimen soidessa istuin nimittäin koneella yöpaidassa kahvikupin kanssa ja olin just aloittelemassa opettajaprofiilin kirjoittamista.  Klinikalta kauppaan ostamaan vaippoja, kauppa aukes kymmeneltä ja oltiin siellä 9:27... laulettiin lasten kanssa autossa. Kaupassa joku saattoi kiinnittää huomiota poikien yöpaitoihin ja siihen ettei K:lla ollut housuja ollenkaan, mutta kerrankos sitä. Kaupasta kotiin laittamaan lounasta... jätkät unille, M:n kanssa vähän Afrikan Tähteä ja takaisin sen opettajaprofiilin kimppuun. O nukkuu, K mesoaa O:n nukkuessa.

Opeprofiili on kirjoitettu ja hetkellisen kirjoittajan blokin jälkeen tekstiä syntyi ihan kiitettävästi ja nopeasti lukemalla saatan jopa vaikuttaa ihan ammattitaitoiseltakin. Toivottavasti vähintään innokkaalta enkä ollenkaan niin valmistautumattomalta kuin oikeesti olen.

Tällä kertaa lähestyn siis sitä lääkärikäyntiä siitä vinkkelistä että pojat – tai ainakin toinen – on nukkuneet päiväunet ja pakkaan niille herkkupussit mukaan. Katsotaan kuinka eukon käy – ämmäksi en suostu itseäni kutsumaan, IKINÄ.

***

Ei käynyt hyvin... tai siis hengissä ollaan, mutta siinä mä yritin keskustella farmaseutin kanssa ja lapset kirkui ja huusi ja kaatoi mukista vettä lattialle ja kaatui ja huusi lisää ja... mä yritän keskustella sen tyypin kanssa ja kuulla mitä se sanoo – koska sehän ei luentoansa keskeyttänyt – ja hymyillä ja huokua rentoa äitiyttä ja olla tappamatta kaikkia kolmea kerralla... Sellainen mulla on homma hanskassa ilme tilanteessa, jossa homma on karannut käsistä jo aikaa sitten. Mä kiltisti vastailin sen kysymyksiin, ainakin niihin jotka kuulin... Onneksi ne rauhoittui ihailemaan sitä hetkeä kun mua pistettiin ja mun sormesta puristettiin verta siihen liuskalle.

Hyytymättömyysklinikalta kun päästiin hyytymättä ulos pysähdyttiin samalla alakerrassa lapsettomuusklinikalla. Meidän lääkärikin oli paikalla... miten mies voi noin paljon vanhentua näin lyhyessä ajassa? Se ihaili onnellisen näköisenä meidän apinalaumaa, omien kättensä työtä... jotenkin musta vaan tuntui hyvältä ajatukselta käydä esittelemässä mun katrasta. Se kysyi olenko nyt onnellinen, erikoinen kysymys lapsettomuuslääkäriltä... vähän kuin se olis kysynyt että kaduttaako, vastasin että olen ja se näýtti itse vielä iloisemmalta... tämä mies, tämä vanha setä, on antanut meille neljä lasta. Kolme elävää ja yhden kuolleen. Se kysyi tietysti myös ne tavallisemmat kysymykset, koska ne syntyi, kuinka paljon ne painoi, kuka oli synnytyslääkäri jne... ei tosiaan kaduta yhtään – oikeesti.

***

Mä oon varmaan jotenkin tyhmä tai ehkä mä oon jossakin ”denial” tilassa, kun en ollut tullut ajatelleeksi että mulla ehkä tosiaan pitäis olla ranteessa se ”medical bracelet”. Täti käski mun tilata sellaisen tänään ja niinpä olen iltani iloksi surffaillut niitä rannekkeita. Ehkä mun pitäis jossakin välissä yrittää sisäistää se tosiasia että mulla on aika vakava vika ja että jos sitä ei hoida voi siihen kuolla. Milläköhän mä ymmärtäisin sen? No, ainakin on hauskaa ostaa korua, olkoon kuinka lääketieteellinen apuneuvo tahansa... hopeeta vai terästä? Teräkseen mahtuu enemmän asiaa mut hopeinen olis hienompi... laitetaanko lisäkilluttimia? Punaisia vai sinisiä vai vaan hopeanvärisiä? Minkälainen ketju? Entä lukko? Viiskymppiä vai satanen?

***

Sellainen päivä tänään... enää 4 päivää koulunalkuun. Ylihuomenna tavataan M:n uusi opettaja, se jännittää M:aa, me puhutaan aiheesta paljon – liian paljon, se puhuu muutenkin liikaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.