Siirry pääsisältöön

juoksukielto


Mitäs meille noin muuten? Tavallista viikonloppua... asioiden hoitamista ja kirkkoa ja yks lääkäri väliin ja jalka pakettiin ja uusia lankoja torkkupeittoa varten ja... tavallista ja mukavaa siis. Jalassa akillesjänteen ja jonkun toisen jänteen tulehdus ja juoksukielto muutamaksi viikoksi ja lähete jalkaspesialistille ja... plääh!




Mulla on puuhakas olo ja tekee mieli käydä hakemassa kurpitsat kuistille ja leipoa pullaa ja omenapiirakkaa ja... avata hyvä viini ja laittaa hyvää ruokaa ja...

Onko musta tulossa uskis? Onko Jumala puhunut mulle tai Jeesus soittanut? En tiedä ja ei... mulle vaan tulee hyvä olo kun istun siellä sen tunnin ja lapset tykkää pyhäkoulusta ja siellä on tuttuja, sellaisia puoliystäviä. Mä vaan saan sieltä voimaa itselleni ja jaksan paremmin edes yrittää olla siedettävä ja mukava ihminen. Se on mulle hyvä juttu... en mainosta en tuputa en tarjoile, L:n ei tulis mieleenkään lähteä mukaan ja mä varmaan lähettäisin sen lääkäriin jos se lähtis – ei, toivottaisin tervetulleeksi mukaan mutta kunnioitan sitä ettei sitä kiinnosta, se saa kicksinsä muualta.

Ajattelin sen valokuvauksenkin aloittaa jo tänään illalla, että saatte kokonaisen vuorokauden. Pikavilkaisulla kalenteriin voin kertoa että pääsette mukaan kouluaamuun ja hyytymättömyysklinikalle ja puheterapiaan ja leikkideitille... autokuvia siis taas tiedossa ja kiirettä ja kaaosta ja kaatuneita laseja.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän