kymmenen vuotta sitten

L soitti mulle töistä ja kertoi et nyt olis mahikset. Mä olin innoissani tietämättä edes että mihin mentäis ja kuinka pitkäksi aikaa ja vielä enemmän innoissani – ja vähän kauhuissani – olin kun kun kuulin että Tänne ja pysyvästi. Pysyvästi siis siinä mielessä että ei lähetettynä työntekijänä määräaikaisella sopimuksella vaan ihan paikalliselle sopimukselle ja niin pysyvästi kuin nyt työpaikat tänä päivänä ovat. Siltä istumalta sanoin, että hae, hae, hae... Sehän haki ja me haaveiltiin. Mitään ei kuulunut takaisin ja me ajateltiin et se oli siinä. Vanhakoira kuoli aivokasvaimeen ja me otettiin Koira, pieni pentu ja elettiin elämää eteenpäin... käytiin töissä ja mä kävin aamuyöstä Koiran kanssa lenkillä ja... sitten tuli SE puhelu L:lle. Ne halus haastatella sitä ja sen mahdollinen tuleva tiimiesimies olis tulossa käymään Suomessa. Jännitti, ei tahtonut pystyä keskittymään mihinkään...

Lokakuun alussa me tiedettiin että lähdetään, L sai sen työn MUTTA nyt piti taklata vielä paperit ja viranomaiset ja viisumit ja... vaikki kaikki oli periaatteessa ihan varmaa oli silti vielä miljoona asiaa, jotka saattais mennä pieleen.  Ruvettiin selvittämään miten saa muutettua kaksi kissaa ja Koiran, mitä pitää tietää, mitä pitää tehdä... tieto tuntui olevan kiven alla ja yksi sanoi yhtä ja toinen toista ja lentoyhtiöt kolmatta.

Marraskuun 1. me istuttiin lentokoneessa matkalla tänne, ensimmäistä kertaa ikinä – ”previsit”. Se oli lauantaiaamu kun me katsottiin auringon nousua hotellihuoneen ikkunasta teollisuusalueella keskellä ei mitään... pihalla vilisti kaneja ja ulkona oli kirpeä pakkasaamu. Katsottiin meidän tulevaa kotia ja mietittiin seikkailumietteitä. Viisi päivää aikaa tutustua, viisi päivää aikaa löytää asunto, viisi päivää aikaa harkita.

Kotiinpaluun jälkeen hoidettavien asioiden lista näytti loputtomalta, sekä Suomessa että Täällä, ja aina säännöllisesti iski hyperventilaatiota vastaava tila... Marraskuun 23. meillä oli jäähyväisbileet, joulukuun 4. ovelle saapui muuttomiehet ja pisti KAIKEN pakettiin... lainattiin talvivaatteita ja patjat ja pakolliset kamat ystäviltä ja sanottiin jäähyväisiä.

Joulukuun 11. me oltiin taas lentokentällä, tällä kertaa kolmen eläintenkuljetuslaatikon kanssa. Kello oli viisi aamulla ja lähtöselvitysvirkailija huusi tiskin yli toiselle virkailijalle että ”Ei kai noi oo meille tulossa!!!!”  - Kivaa! Olin saada sydänpysähdyksen... hetkeä myöhemmin tiedettiin ettei jenkeistä varatut eläinpaikat näy KLM:n systeemissä ja kaikki saatiin kyytiin. Ulkona oli -10C pakkasta ja mä pelkäsin että joku laatikoista unohtuu ulos ja Kissa tai Kissa tai 4kk:n ikäinen Koira jäätyy hengiltä.

Lopulta me oltiin perillä. Armoton kasa laukkuja ja laatikoita ja kädessä lappu jossa oli meidän väliaikaiskämpän osoite. Piti löytää jostakin kissanhiekkaa ja kissanruokaa ja koiranruokaa ja... ruokaa meille ja... uusi elämä oli alkanut.

Seuraavana aamuna me juhlittiin mun synttäreitä reloagentin kanssa... ajokortit, pankkitili, luottokortti, puhelin, tietokone, sähköposti, asunto – piti etsi toinen – piti palauttaa yksi vuokra-auto ja hakea toinen... kaksi päivää aikaa oppia elämään, torstai ja perjantai. Perjantai-iltana reippaasti työpaikan joulujuhlaan, lauantaina Suomikoulun joulujuhlaan, sunnuntaina joulukonserttiin...

Maanantaina olin YKSIN. Yksin vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa. Mulla ei ollut tietokonetta tai puhelinta tai ystäviä. Mulla oli kaksi kissaa, Koira ja vuokra-auto. Siitä se lähti... keskiviikkona olin jo suomikouluopejen kanssa Ikeassa, sain puhelimen ja tietokoneen ja netin... L:llä oli L:n työelämä, mun piti löytää omapaikkani uudessa maailmassa.

Tammikuun 6. saatiin oma auto, POS – Piece of S***, legendaarinen vehje - kolme päivää myöhemmin muutettiin omaan kotiin... se oli nopea muutto, muutama matkalaukku ja kaksi kissaa ja Koira. Tyhjä asunto ja taas piti hoitaa asioita... sähköt, roskat, netti...

Me asuttiin tyhjässä kämpässä yli kuukausi... Helmikuun 12. oli juhlapäivä, me saatiin meidän tavarat... vaatteet, astiat, huonekalut, me oltiin muutettu. Jossakin vaiheessa uudesta tuli tuttua ja vanhaa, jossakin kohdassa tämä muuttui kodiksi ja Suomi vieraammaksi.

Miksi nyt? Koska ystävä perheineen muutti eilen maailmalle ja ne tunnelmat toi mieleen ihan valtavasti muistikuvia omasta lähdöstä - kymmenen vuotta sitten.