Siirry pääsisältöön

kahvilla


Herätys oli taas ihan mahdottomaan aikaan (05:40), mutta ainakin se nukkui yönsä yhdellä huhuilulla ja minä siis edelleen patjalla siinä portaiden yläpäässä... kohtuuttomien herätysten lisäksi koulun alku tuo stressiä ja stressi tuo ääniyliherkkyyttä ja pelkotiloja... M:aa häiritsee taas kaikki pakastimen hurinasta ohi ajavaan autoon. Onneksi tää ei enää tuu yllätyksenä.

Mä istun kahvilassa kirjoittamassa, jotain iloa siitä ettei lastenhoitajaa voi ottaa alle neljäksi tunniksi... ehtii lääkärin lisäksi kahville – ihan yksin! En edes muista koska oon viimeksi istunut kahvilassa ihan, ihan yksin, ihan, ihan itse. Lääkärissäkin on suorastaan kivaa käydä kun sinne saa mennä ihan, ihan yksin.

Me katsottiin eilen vanhoja jaksoja tv-sarjasta Parenthood – ei aavistustakaan mikä sen nimi on suomeksi, sarjan käsikirjoittajalla on itsellään autistinen poika ja siksi se autismin kuvaus on jotenkin aivan ylettömän onnistunutta – siinä yhdellä niistä sisaruksista on autistinen poika Max ja niissä alkupään jaksoissa jossa se Max on vaan muutaman vuoden M:aa vanhempi näyttää elämä niin meidän elämän kaltaiselta ettei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa – yhdessä päädyttiin nauramaan... paitsi siinä kohdassa missä Maxin isosisko Hattie toteaa et Max on AINA mennyt kaikessa ja kaikkialla hänen edelleen, mä itkin... Niinhän se on meilläkin. M on perheen keskipiste, ei tahallisesti tai siksi että se olis tärkeämpi kuin muut, vaan siksi että se yksinkertaisesti on se vaativin ja tarvitsevin ja valitettavasti meidän kaikkien muiden elämä pitää mukauttaa sen mukaan... Me ei mennä huvipuistoon perjantai iltana tai lauantaisin, me mennään silloin kun siellä ei ole muita, me ei tehdä sitä tai tätä, koska... tai me tehdään niin tai näin, koska... Mä itkin koska mä tiedän että meidän pojat kasvaa siinä samassa paskassa – anteeksi – missä perheessä on erityislapsi ja kaikki muut joustaa. Se ON epäreilua ja väärin, mutta mä en voi sille mitään... onneksi meillä on nyt ne koulupäivät. Mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä? Pojat haluaa jalkapalloon tai pesikseen tai uimaan tai... ja mä pelkään että vastaus on – Ei me voida kun a)teitä on kaksi ja b)pitää maksaa M:n terapiat.

Päivän asu - Eddie Bauer



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Pinkki11. syyskuuta 2012 klo 22.30

    Mä aloitin kirjoittamaan jotain lohduttavaa, mutta en sitten osannutkaan.
    Aina vanhemmat tuntee syyllisyyttä, oli syytä tai ei. Sisarukset "aina" valittaa saamastaan vähästä. En mä usko että lapset "traumatisoituu" siitä et joutuu joustamaan sisaren takia.
    Joskus mietin miten mun lapsiin vaikuttaa mun työ. meillä asuu lyhytaikaisia sijaislapsia. Aina joku asuu jonkun kuun ja lähtee, ja tulee uusi. Jo pienellä iällä oppineet, että jotkut vanhemmat ei kykene pitämään huolta kapsistaan ja sitten niille etsitään uusi koti.
    (kun tähän vaihtoehtoon törmää, niin olemme muuten aikas loistavia vanhempia)

    tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. syyskuuta 2012 klo 7.05

      Kiitos Pinkki loistavasta asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamisesta! Monella lapsella asiat on tosiaan aika paljon huonommin... meillä kuitenkin on rakkautta ja syliä ja huolenpitoa, se on jo aika paljon.

      Sulla on tärkeä ja mielenkiintoinen työ, mä olen aina miettinyt että sijaisvanhemmuus on haastava laji kun ne lapset on aina valmiiksi rikkinäisiä ja se tuo mukanaan taas oman tukun haasteita.

      Poista
    2. Pinkki12. syyskuuta 2012 klo 10.15

      Mä kannatan sijaisvanhemmuutta, mutta myönnän et nyt mulle riittää kolme omaa lasta vallan hyvin. En kaipaa lisää kasvatettavia. Lyhytaikaiset lapset on eri asia. Niitä mä "vaan" hoidan. Se on kivaa katsoa miten kivasti lapsilla menee täällä ihan tavallisessa perheessä. Jossa välillä huudetaan ja raivotaan, mutta yleensä vaan ollaan ihan ihmisiksi :) (siis minä)
      Huono äiti-päivänä on välillä vaan muistutettava et ihan hyviä tässä ollaan loppupeleissä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää