perjantai 14. syyskuuta 2012

huomioita - kipeitä ja suloisia


On mielenkiintoinen tunne katsoa omaa kaksivuotiastaan leikkimässä. Siis ihan oikeesti leikkimässä sellaista – tää ottaa nyt vaatteet pois kun se on menossa uimaan ja sit se menee tällä veneellä ja se vene kaatuu ja nyt tää toinen tyyppi tulee ja pelastaa sen ja sit ne laittaa mekot päälle ja lähtee näillä vaunuilla juhliin palatsiin (barbeilla) – oikeeta leikkiä, leikkiä yhdessä ja vuorovaikutuksessa mun kanssa, leikkiä jossa on juoni ja tulevaisuus ja tapahtumia... se on yhtä aikaa ihanaa ja mun sielu hymyilee lämmintä kaunista hymyä, ja samalla ihan äärettömän surullista kun muistan että mulla on neljävuotiastytär, joka ei edelleenkään osaa leikkiä näin... toiselta se tulee harjoittelematta, luonnollisena taitona.

Mä vien M:n koulutarvikelaatikon kouluun tiistaiaamuna, kerroin kuvin ja sanoin tulevani... avaan luokan oven ja se kai näkee mut mutta ei katso, ei tervehdi, mä en kuulu sinne. Ymmärrän ja suren silti.

Tapaan M:n sovitusti luokan ovella, mennään autismiluokan – SNAPS:n – Open Houseen. Se menee reippaasti sisään tervehtii opettajia pyydettäessä ja katsoo silmiinkin kun muistutetaan. Se leikkii autoilla ja keittiöllä tunnin verran opettajan kanssa ja yksin... mä nään miten hermostunut se on kun se pyörii siinä tuolilla ihan kuin sillä olis kova pissahätä – ei ole, se on vaan hermostunut ja ahdistunut ja vähän kai peloissaankin.

Me lähdetään kotiin ja ihan niinkuin meidän kuvallisessa ohjelmassa kerron että mennään kotiin... Silloin se tulee – ”EI!!!! Mä meen bussilla kotiin!!! En halua, en tahdo mennä sun kanssa autolla, koulusta mennään kotiin bussilla!!!!!!” -  Mä oon tottunut, pysyn rauhallisena, pysäytän, selitän... taas kerran, uudestaan ja uudestaan. Me päästään autoon... ”En halua tätä autoa, haluan sun auton, on liian kuuma, käteen sattuu, haluan syliin, haluan ravintolaan, haluan... en halua, haluan, en halua – EI!” Kysyn oliko rankkaa tavata uusia opettajia ja uusia koulutovereita? - ”Joo, oli... haluan olla ihan yksin” Tuntia myöhemmin helpottaa, M tekee pöydänääressä tehtäviä.

O seisoo sohvalla. Moni kieltää, mä hurraan... mun lapsi on oppinut seisomaan pehmeällä alustalla. Se hyppää kömpelösti alas sohvalta ja kaatuu... mä hurraan taas vaikka moni kieltäis. Mun lapsi hyppäs alas jostakin ensimmäistä kertaa.

Me ollaan puistossa. K hyppii tasajalkaa ensin korokkeelle ja sitten sieltä alas. Sen jälkeen se kiipeää verkossa kuin pieni hämähäkki ja liukuu sellaista palomiestolppaa alas. Se juoksee mun syliin ja pussata moiskauttaa suoraan suulle. Supermies.

Tänään mua itkettää taas ja mä suren pienen palasen... mä haluaisin suojata sitä koko maailmalta enkä voi enkä pysty enkä saa. Mä pelkään ja suren niin että olen fyysisesti pahoinvoiva ja tiedän että mun pitää luottaa, mun pitää jaksaa luottaa – järjestelmään siihen että ne pitää siitä huolen silloinkin kun mä en itse seiso vieressä.



2 kommenttia:

  1. Ihana M kun osaa sanottaa "tuskaansa", pitkän matkan olette jo kulkeneet!

    Mahtavaa O, siitä se lähtee. Ekasta hypystä <3

    K on ihan varmasti selviytyjä, highschoolin prom king, urheilujoukkueen kapteeni. Kaikkien tykkäämä duudsoni, josta ei voi olla pitämättä.

    Ja hei, kyllä kaikki meistä vanhemmista miettii näitä samoja asioita. Eilen mun neiti viisvee sai uuden Barbie DVD:n (Sallittu 3 vuotiaasta ylöspäin.) Ja sit kun en ollut koko ajan vieressä (laitoin pyykkejä), niin häneltä tuli itku, kun joku noita olikin ilkeä. Ja mun kainalossa sitten juuri ja juuri uskalsi pitää silmiä auki, kun vakuutin että näissä on aina onnellinen loppu.

    Ja tänään pikkupikkuveikka ei uskaltanut mennä omaan sänkyynsä vaan osoitteli sitä ja hoki: "Mikä toi on?" osoittaen tyhjään sänkyyn. Meni hetken ennen kuin tajusimme miehen kanssa hänen tarkoittavan varjoja. Ja siinä mies sitten teki hassuja varjokuvia ja selitti, että niitä ei tarvitse pelätä... Parin tunnin kuluttua oli kääntynyt niin, että pää oli veikan lähellä, vaan sängynpäädyt välissä. Yleensähän ne löytää samasta sängystä.

    Mä vaan mietin, et miten mä voisin "karaista" niitä tähän maailmaan, ettei niistä tuu mitään itkupillejä ja toisaalta oon hurjan ylpeä, kun uskaltavat sanoa ääneen, että heitä pelottaa. Mutta joo, kyllä mäkin mietin että miten ne selviää maailmassa ja mitä mä voin tehdä (ja mitä kannattaa jättää tekemättä).

    Halaus ystäväni. Iso halaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... musta se on vaan hyvä että ovat herkkiä. K:kin katsoo telkkaa sohvan takaa ja hokee "scary, scary, scary" katsoessaan jotain numeroita opettavaa piirrettyä tai lastenlauluja ;)

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.