Siirry pääsisältöön

kun Koiratkin pissii kintuille


Tänään meillä on taas asunut autismi eikä pienellä autistilla ole mikään hyvin...  Mennään väärään suuntaan, väärillä rattailla, väärää nopeutta, väärissä vaatteissa, väärää reittiä, väärässä seurassa, väärin... KAIKKI on väärin. Kunnes palataan takaisin lomatalolle, pojat menee päikkäreille ja M pääsee ihan rauhassa järjestämään rulettinappuloita säännöllisiksi kuvioiksi. Pieni kriisi saadaan tässäkin välissä siitä, että L yrittää tehdä viereen omaa kuviota...  Munkin syöminen vie pienen ikuisuuden kun ei vaan mitenkään voi istua alas syömään...Sen jälkeen vähän helpottaa vaikka edelleenkin tönitään ja tuupitaan ja haetaan omaa tilaa väkisin, nyt ton kanssa pystyy kuitenkin olemaan samassa tilassa saamatta hermoromahdusta. Mä en voi olla miettimättä miten me selvittiin viime keväänä tai vuosi sitten syksyllä tai kesällä tai keväällä - ennen – silloin kun tää oli meillä jokapäiväistä, eikä M:lle oltu vielä annettu mitään keinoja käsitellä tätä ristiriitaa sen M:n  oman ja meidän muitten maailman kanssa. Nykyään näitä päiviä on vähemmän ja ehkä ne siksi tuntuu niin raskailta, kun tietää että on olemassa muutakin, niitä toisenlaisia päiviä.

Eilen oli liian sekavaa ja muutenkin tehtiin ihan liikaa, tänään tehdään taas vähemmän ja annetaan enemmän tilaa rauhoittua ja olla ja hakea se oma rauhallinen tila. Aina siinä vaan käy niin, eilen oli hyvä flow ja kivaa tehdä ja niinpä siitä sitten maksetaan... Pojatkin on ihan kuin oisivat juoneet ensin pannullisen kahvia ja vetäneet spiidiä päälle. Huh!

Saldona yks musta silmä, jonkin verran traumoja ja iso tarve punkulle –  sitä  onneksi löytyy. Mikään päivä ei kestä ikuisesti ja puitteet on kunnossa... iltapäivä rannalla helpotti kummasti tunnelmaa... tosin sielläkin Koira sekopäisyyksissään pissi mun kintuille useampaan otteeseen, taitaa olla rahat loppu.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän