Siirry pääsisältöön

ihanan autistinen sairaala


Koska me ollaan M:n kanssa käyty tän saman sairaalan Autismi Polilla puolet viimevuodesta miltei viikoittain oli se täällä jo tullessa hyvin tiedossa että M on ASD-lapsi. Se on huomioitu aivan loistavasti ja saa mut uskomaan että jokainen lapsi saa sitä tarvitsemaansa yksilöllistä hoitoa.

M:lle tehtiin välittömästi myös oma väreihin perustuva kipuasteikko kun kerroin ihan ensimmäiselle hoitajalle että M:n on vaikeaa tunnistaa kasvonilmeistä kipua tai mitään muitakaan tuntemuksia – yleensä sitä kipua kun mitataan sellaisella irvistyskaaviolla. Niinpä paha kipu on nyt punaista ja kivuttomuus keltaista, ja miedän elämä liikkuu siellä punaisen ja keltaisen välimaastossa M:n sujuvasti kertoessa hoitavalle taholle että hänen mielensä on oranssi ja lonkka melkein punainen tai toisinpäin. Eilen meillä on ekaa kertaa esiintynyt sekä keltainen mieli että lonkka. Se mikä M:lle on erityisen hankalaa on pukea sanoiksi se miksi ollaan jossakin tietyssä värissä eli että lonkka voi olla kivuton, mutta pahoinvointi tekee olosta punaisen ja ärtyneen.

Kenenkään ilme ei värähdäkään M:n jatkaessa omaa tarinaansa violetistä tussikynästä tai mistä milloinkin lääkärin kysyessä jostakin ihan muusta, ja M:n palatessa siihen samaan kynään tai vastaavaan keskustelun ohjausyrityksistä huolimatta. Ne jaksaa kaikki odottaa kunnes M on saanut asiansa käsiteltyä ja vasta sit keskustellaan muusta.

Hoitajat ymmärtää myös hyvin M:n mielenkiintoisen tavan keskustella niistä ja sen omista – hoitajaan kohdistuvista - tarpeista mun kanssa hoitajan ollessa huoneessa, ikäänkuin hoitajaa ei olisikaan, tyyliin;  Hoitaja tekee jotakin ja M sanoo mulle et se haluaa hoitajan tuovan lisää mehua tai et hoitaja sitä tai tätä tai et sillä on vaalee tukka tai vääränlaiset housut tai et se on sitä tai tätä.

Hoitotoimenpiteet tehdään aina samassa järjestyksessä ja jopa laboratorion työntekijät tietää et M:lle pitää kertoa mitä tapahtuu, koska ja missä järjestyksessä. Yllätykset ei ole toivottuja ja verikokeesta on hyvä tietää viimeistään edellisenä iltana.

Hyvin on myös ymmärretty että pakottamisella ei päästä mihinkään, ja vaikka noin yleensä potilaitten ei pitäis syödä talon ulkopuolelta tuotua ruokaa niin meitä oikein kannustetaan siihen. M kun ei ole suostunut enempään kuin korkeintaan katsomaan sairaalan tarjoamia eväitä. Samaa taktiikkaa on noudatettu istumaan nousemisessa ja liikkumisessa muutenkin. Ilman painostusta, omassa tahdissa ja eihän se nyt muutenkaan saa vielä edes varata painoa tolle kipeelle jalalle. 

Jos jotakin vielä sais toivoa niin toivoisin pysyvyyttä. Ollaan oltu samalla osastolla maanantaiaamusta ja siitä lähtien meillä on ollut nyt seitsemän eri sairaanhoitajaa. Olis mukavaa jos sama hoitaja olis edes kaksi päivää putkeen, mutta kaikkea ei voi vaatia.

Vain yksi sairaanhoitaja on ihmetellyt sitä miten M muka voi mitenkään olla ASD-lapsi, kun se puhuu ja on verbaali ja tuntuu kognitiivisesti toimivalta. Toisaalta täähän onkin kirurginen osasto eikä voi edes olettaa että kaikki täällä tietää oikeastaan yhtään mitään näistä M:n kaltaisista ”puolierkoista”.


Kommentit

  1. Kuulostaa edelleen ihmeelliseltä. Siis, että lääkäreillä ja sairaanhoitajilla on aikaa. Omat (joskin onneksi vähäiset) kokemukset sairaaloista täällä tuo lähinnä mieleen jatkuvan kiireen ja tohinan. Ja kun itse poikain kanssa kättärillä olisin halunnut pitää heitä sylissä tms. kun verikokeita otettiin, niin en saanut vaan heidän piti olla kaukaloissaan, pienten reppanoiden.

    No, onneksi teillä on eri meininki ja M kohdataan aidosti hänen ehdoillaan. Kuulostaa ihanalta, vaikka sairaalassa olo sinänsä ei ole mukava juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin niin toivoisin että tämä inhimillisempi lähestymistapa sairaanhoitoon rantautuisi myös Suomeen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi