Se on omalla
tavallaan täysin järjetöntä, irrationaalista, ja samalla ymmärrän oikein hyvin
itseäni. Silti, kaikesta huolimatta se on hämmentävä tunne. Pitkästä aikaa mun
elämään on astunut aivan valtava pelko menettämisestä. Kai tää on jonkinlainen
PTS reaktio tai jotakin, mutta ajatuskin siitä et M menis kouluun eikä olis
tossa – mun valvovan silmän alla – 24/7 on vähintäänkin ahdistava. Mulla on
loputon tarve pitää lähellä, suojella ja vaalia... paljon enemmän kuin ihan
oikeasti olis tarpeen. Järki tietää et ei tarttis, että sillä on osaavat
ihmiset koulussa ja terapiassa ja... ja ne kaikki osaa ja tietää ja huolehtii
ja soittaa. Sydän ei vielä sitä ymmärrä, sydämellä on edelleen hätä, ihan
hirvittävä hätä. Sydän tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Aikaa on, ymmärryksestä
en tiedä.
Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...

Kommentit
Lähetä kommentti