Se on omalla
tavallaan täysin järjetöntä, irrationaalista, ja samalla ymmärrän oikein hyvin
itseäni. Silti, kaikesta huolimatta se on hämmentävä tunne. Pitkästä aikaa mun
elämään on astunut aivan valtava pelko menettämisestä. Kai tää on jonkinlainen
PTS reaktio tai jotakin, mutta ajatuskin siitä et M menis kouluun eikä olis
tossa – mun valvovan silmän alla – 24/7 on vähintäänkin ahdistava. Mulla on
loputon tarve pitää lähellä, suojella ja vaalia... paljon enemmän kuin ihan
oikeasti olis tarpeen. Järki tietää et ei tarttis, että sillä on osaavat
ihmiset koulussa ja terapiassa ja... ja ne kaikki osaa ja tietää ja huolehtii
ja soittaa. Sydän ei vielä sitä ymmärrä, sydämellä on edelleen hätä, ihan
hirvittävä hätä. Sydän tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Aikaa on, ymmärryksestä
en tiedä.
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
Kommentit
Lähetä kommentti