Se on omalla
tavallaan täysin järjetöntä, irrationaalista, ja samalla ymmärrän oikein hyvin
itseäni. Silti, kaikesta huolimatta se on hämmentävä tunne. Pitkästä aikaa mun
elämään on astunut aivan valtava pelko menettämisestä. Kai tää on jonkinlainen
PTS reaktio tai jotakin, mutta ajatuskin siitä et M menis kouluun eikä olis
tossa – mun valvovan silmän alla – 24/7 on vähintäänkin ahdistava. Mulla on
loputon tarve pitää lähellä, suojella ja vaalia... paljon enemmän kuin ihan
oikeasti olis tarpeen. Järki tietää et ei tarttis, että sillä on osaavat
ihmiset koulussa ja terapiassa ja... ja ne kaikki osaa ja tietää ja huolehtii
ja soittaa. Sydän ei vielä sitä ymmärrä, sydämellä on edelleen hätä, ihan
hirvittävä hätä. Sydän tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Aikaa on, ymmärryksestä
en tiedä.
Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja. Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...

Kommentit
Lähetä kommentti