Siirry pääsisältöön

kauhukakarat ja pyhimys


Jos joskus niin tänään ansaitsisin Nobelin hyvästä äitiydestä. Siitä etten polttanut käämejäni kahden kolmesta kitistessä, vinkuessa ja raivotessa... musta ei yleensä tosiaankaan ole tällaisiin supersuorituksiin, tänään oli. Tänään voisin ottaa tukun piippurasseja ja rakentaa niistä itselleni hienon sädekehän. Laupea äiti. Kaiken se kestää...

K nousi punkastaan väärältä puolelta tai väärällä jalalla tai ihan mitä vaan. Puheen jalo taito vaihtui sellaiseen pieneltä sialta kuuluvaan vinkunaan. Sillä jätkällä oli jo aamulla kaikki niin sanotusti päin peetä. Lopulta kannoin sen yläkertaan leikkimään itsekseen ja hetken ulistuaan alkoi ylhäältä kantautua ihan iloisia leikin ääniä.

Seuraava kompastuskivi oli ennen lähtöä. Tutu – se neulottu tuki ja turva - piti saaa mukaan ja kun ilkeä äiti ei antanut saatiin aikaan itkua ja volinaa. Autosa piti saada musiikkia ja sit se ei kelvannut ja sit piti saada toinen levy ja sekään ei ollut hyvä ja lopulta käänsin oman radioaseman päälle ja K siirtyi kiukkuamisesta puhtaaseen raivoon ja kirkunaan. Hermostumatta – tekiköhän joku mulle lobotomian yöllä – ajelin ja O karjui takapenkillä K:lle ”STOP it!!!!” Parikymmentä minuuttia siihen meni ennen kuin se rauhoittui ja sit me – superäiti – keskusteltiin asiasta ja sovittiin ja mentiin hakemaan M terapiasta.

Klinikalla O keskittyi tönimään ja tuuppimaan muita lapsia ja lopulta kannoin sen autoon odottamaan. Veltto ja potkiva 17kg kainalossa on muuten haastetta kerrakseen. Edelleen pysyin rauhallisena.

Pakkasin M:n ja K:n autoon ja lähdin takaisin etsimään M:n takkia. Palasin autoon ja ajeltiin lounaalle ja ruokakauppaan. KaupassaK veti seuraavat kilarinsa ja kirkui niin että koko kauppa raikui. Kondiittori onneksi vaiensi sen keksillä.

Autossa M veti herneen nenään koska K sai valita musiikin ja niinpä meillä oli autossa seuraava kirkuva kakara.

Kotona – sen 40 minuuttia mikä oli aikaa – kolmikko keskittyi tappelemaan ja minä sovittelemaan, ja ohjaamaan tilannetta.

M balettiin, pojat mun kanssa kirjastoon. Takaisin balettiin ja pojat mukaan odottelemaan tunnin loppumista. O tosin joutui taas lähtemään auton kumottuaan puolet toimistosta lattialle ja kieltäydyttyään yhteistyöstä siivoamisen kohdalla.

Kotimatkalla M kiukkusi väärää reittivalintaa, tai siis oikeastaan sitä ettei huomannut kuinka me ylitettiin silta ja se olis halunnut et mä käännyn ympäri ajamaan sillan ylitse uudestaan, jotta hän huomaa ylityksen.

Tultiin kotiin, pestiin kädet, M otti sen lääkkeet ja sillä välin pojat oli taas nyrkkirysyssä olkkarissa. Muistelin eilisen illan vanhempainillan neuvoja ja päätin laskea rimaa loppupäiväksi. Parkkeerattiin yläkertaan katsomaan Lumikkia ja syömään pähkinöitä.

Tarjosin leffan jälkeen illalliseksi katraalle pastaa ja voita. Se maistui kuulemma kalalle ja sitä ei voinut syödä. L onneksi keksi kaataa sekaan ketsuppia. Onneksi lapsilla on myös isä.

Lapset kylpyyn, jätkät sänkyyn ja nyt M raivoaa yläkerrassa sitä et sille tulee kylmä kun se nousee kylvystä. Lopulta se valuu raivon vallassa alakertaan ja ulisee sitä ettei se enää saa katsoa telkkua. Mulla on menossa eka lasillinen punkkua, tarjoan syliä ja lämpöä, ja tunnen itseni aika täydelliseksi.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi