ken vitsaa säästää

Luettuani kommentteja siihen kilpailupostaukseen, mun täytyy todeta että kylläpä ootte mut kiperään paikkaan laittaneet... millä ihmeellä mä ikinä valitsen näistä kerrassaan mahtavista perusteluista ja kiitoksista...  Lisää kommentteja! Ehkä mun täytyy tehdä kaksi pakettia? Yksi käännyttämään teitä antiamerkkalaisia ja sit se toinen projenkeille.

Torstairyhmässä – mun tarttee keskiä parempi nimi, raamattupiiri kuulosta omaan korvaan pelottavalta ja jotenkin rajoittavalta ja tuomitsevalta – puhuttiin nyt tänään sit siitä äitiydestä ja vanhemmuudesta. Meillä oli todella hyvää ja antoisaa keskustelua enkä edes ollut yksin puolustamassa tätä tavallaan neutraalia saarekettani ja lapsen vapautta valita. Ryhmässä on äiti joka on itse kasvanut hyvin uskonnollisessa ympäristössä ja hän oli sitä mieltä ettei se edes ole hänen tehtävänsä tuputtaa, saati sitten pakottaa. Kyllä jokainen meistä ihan itse löytää tälle tielle jos on löytääkseen. Olihan siellä tietysti myös SE äiti. SE, joka oli sitä mieltä ettei missään tapauksessa voisi hyväksyä lapseltaan mitään muuta valintaa ja piti kummallisena sitä, että mä hyväksyisin lapseni miltei minkälaisena tahansa... pedofiliaa tai sarjamurhaaja olis vaikea käsitellä omassa pääkopassaan, mutta kyllähän ne silti mun lapsia olis. Pitäiskö katsoa peiliin vai ei, en tiedä. Tekeekö vanhemmat lasestaan poikkeavan tällä tavoin vai onko se geneettistä, vai yhdistelmä molempia. Toivottavasti en koskaan joudu tätä asiaa sen syvemmin pohtimaan.

Se mikä mun korvaan särähti pahasti – näin pohjoismaisena vanhempana -  oli lause ”I spank my kids all the time and still they respect their dad more than me” Oikeesti! Siis kyllähän mä olen tiennyt että tässä maassa ruumillinen kuri elää vahvana ja voimallisena, mutta silti. Ken kuritta kasvaa se kunniatta kuolee ja ken vitsaa säästää se lastaan vihaa...  eikä tässä ole nyt kyse siitä että lapsi mustelmille hakattaisiin tai remmillä roiskittaisiin, mutta että ruumiillinen kuritus olisi jokapäiväinen osa lastenkasvatusta tuntuu itselle kovin vieraalta. Entä se, että lyömällä saavutettaisiin kunnioitusta? Pelkoa kai korkeintaan ja musta ainakin olis ihan hirveetä jos mun lapset pelkäis mua kuten itse pelkäsin omaa äitiäni. En ole täydellinen, onhan K:kin selkäänsä saanut. Saavutinko sillä yhtään mitään mitä ei olisi muuten voitu saavuttaa? Tuskin. En usko että saavutin sillä oikeastaan yhtään mitään.

En sanonut mitään, olin niin hämmentynyt etten vaan pystynyt. Olin nössö, en rohjennut. En osannut.