Luettuani
kommentteja siihen kilpailupostaukseen, mun täytyy todeta että kylläpä ootte
mut kiperään paikkaan laittaneet... millä ihmeellä mä ikinä valitsen näistä
kerrassaan mahtavista perusteluista ja kiitoksista... Lisää kommentteja! Ehkä mun täytyy tehdä kaksi
pakettia? Yksi käännyttämään teitä antiamerkkalaisia ja sit se toinen projenkeille.
Torstairyhmässä –
mun tarttee keskiä parempi nimi, raamattupiiri kuulosta omaan korvaan
pelottavalta ja jotenkin rajoittavalta ja tuomitsevalta – puhuttiin nyt tänään
sit siitä äitiydestä ja vanhemmuudesta. Meillä oli todella hyvää ja antoisaa
keskustelua enkä edes ollut yksin puolustamassa tätä tavallaan neutraalia
saarekettani ja lapsen vapautta valita. Ryhmässä on äiti joka on itse kasvanut
hyvin uskonnollisessa ympäristössä ja hän oli sitä mieltä ettei se edes ole
hänen tehtävänsä tuputtaa, saati sitten pakottaa. Kyllä jokainen meistä ihan
itse löytää tälle tielle jos on löytääkseen. Olihan siellä tietysti myös SE
äiti. SE, joka oli sitä mieltä ettei missään tapauksessa voisi hyväksyä
lapseltaan mitään muuta valintaa ja piti kummallisena sitä, että mä hyväksyisin
lapseni miltei minkälaisena tahansa... pedofiliaa tai sarjamurhaaja olis vaikea
käsitellä omassa pääkopassaan, mutta kyllähän ne silti mun lapsia olis. Pitäiskö
katsoa peiliin vai ei, en tiedä. Tekeekö vanhemmat lasestaan poikkeavan tällä
tavoin vai onko se geneettistä, vai yhdistelmä molempia. Toivottavasti en
koskaan joudu tätä asiaa sen syvemmin pohtimaan.
Se mikä mun
korvaan särähti pahasti – näin pohjoismaisena vanhempana - oli lause ”I spank my kids all the time and
still they respect their dad more than me” Oikeesti! Siis kyllähän mä olen
tiennyt että tässä maassa ruumillinen kuri elää vahvana ja voimallisena, mutta
silti. Ken kuritta kasvaa se kunniatta kuolee ja ken vitsaa säästää se lastaan
vihaa... eikä tässä ole nyt kyse siitä
että lapsi mustelmille hakattaisiin tai remmillä roiskittaisiin, mutta että
ruumiillinen kuritus olisi jokapäiväinen osa lastenkasvatusta tuntuu itselle
kovin vieraalta. Entä se, että lyömällä saavutettaisiin kunnioitusta? Pelkoa
kai korkeintaan ja musta ainakin olis ihan hirveetä jos mun lapset pelkäis mua
kuten itse pelkäsin omaa äitiäni. En ole täydellinen, onhan K:kin selkäänsä
saanut. Saavutinko sillä yhtään mitään mitä ei olisi muuten voitu saavuttaa?
Tuskin. En usko että saavutin sillä oikeastaan yhtään mitään.
En sanonut
mitään, olin niin hämmentynyt etten vaan pystynyt. Olin nössö, en rohjennut. En
osannut.
Noi on vaikeita juttuja. Itse oon samaa mieltä sun kanssa, en haluaisi, että lapset pelkäisivät minua. Siis sitä, että minä pahoinpitelisin heitä. Tänään just katsoin dokumenttia saksalaisista, joiden isät olivat natseja. Siinä yksikin sanoi, että heillä selkään sai, kun itki, sillä itku oli heikkouden merkki, eikä sitä siedetty. Eli hakattiin vaan lisää, siksi että lasta sattui ja hän itki. Muistan myös yhden dokumentin, jossa kerrottiin Amerikan "lapsisaarnaajista", jotka kiertävät ympäri maata ja jakavat jumalan sanaa. Siinä yksi lapsi ei halunnut tehdä läksyjään, joten äiti pyysi kuvaajaa keskeyttämään kuvauksen siksi aikaa, kun hän antoi pojalle selkäsaunan. Sitten kuvaus jatkui ja nyyhkyttävä lapsi oli taas kirja kädessä.
VastaaPoistaMusta toi kaikki on jotenkin niin "vanhanaikaista", että vanhempi voimankäytöllään osoittaa olevansa vahvempi, kun ei enää sanallisesti pärjää tai menettää malttinsa.
Eri asia on sitten sairaalloinen pahoinpitely ja alistaminen ja hirveydet, mistä saa liian usein lukea. Sitä en voi mitenkään käsittää. Ja tuntuu pahalta, että osa lapsista joutuu pelkäämään kotonaan. Eikä vain rangaistuksia, vaan ihan vaan mielipuolista väkivaltaa. Omilta vanhemmiltaan?? Sitä mä en voi käsittää.
Mutta mitä sitten voi toiselle sanoa? Ymmärrän, että sinä olit hiljaa, kun toinen kertoi hakkaavansa "all the time". Miten hän voikaan kuvitella ansaitsevansa KUNNIOITUSTA pahoinpitelemällä? Vai hakkaako isä kenties kovemmin? Tuota mun on vaikea hyväksyä "uskovaisilta". Ja siksi mä aina mietin, että miten ne hyvät käytöstavat on saatu aikaan (siis kun epätoivoissani häpeän, kun mun lapsi käyttäytyy jossain huonosti).
Jos mä jotain toivoisin, niin sitä että kenenkään lapsen tässä maailmassa ei tarvitsisi kohdata pahoinpitelyä omien vanhempiensa taholta. Ja niin koitan itse elää. Ja kun suutun niin että tekee mieli satuttaa (kamala tunne sinänsä), suuntaan raivoni huutamiseen ja oven paiskaamiseen.
En mä tiedä tuliko tässä nyt mitään järkevää sanottua, mutta kommentoimpa kumminkin. Nyt meen nukkumaan. Kauniita unia :)
Joo Sanna samaa mieltä siitä et se on vanhanaikaista ajatella että lasta pitää jotenkin kurilla ja kovalla kädellä koulia ja varmasti se täälläkin on vaan sellaista sukupolvien mukana alaspäin valuvaa toimintaa jota ei vaan osaa kyseenalaistaa. Musta se on myös käsittämätöntä että tässä puhutaan uskovaisista ihmisistä kun eikö yhden perusarvoista pitäisi olla armo (ja rakkaus)?
PoistaJa toisaalta se lapsen nujertaminen oman tahdon alle... kuka siitä hyötyy? Ei lapsi ainakaan.