Siirry pääsisältöön

levolle lasken luojani


Me ei olla käyty kirkossa viikkoihin. Ensin oli jotain ja sit jotakin muuta ja sit sairastuttiin ja sairastuttiin uudestaan ja viime sunnuntaina ei jaksettu ja... tänään siis käytiin kirkossa – pojat ja mä – ekaa kertaa moneen viikkoon. Kun siellä ei käy säännöllisesti se alkaa tuntumaan vähitellen jotenkin merkityksettömämmältä ja vähemmän tärkeeltä. Tänäänkin menin lähinnä, jotta pojat sais vähän päästellä höyryjään.

Jätin ne pyhäkouluun, otin kahvin ja etsin itselleni paikan. Oltiin myöhässä ja ne muut lauloi jo. Mä en tuntenut biisiä ja jätin laulamatta... mulla soi autossa nykyään melkein aina kristillinen radio ja silti en tunne näitä biisejä – ei ne mitään virsiä ole, päivän poppista jeesuksella ja se sama poppi soi myös kirkossa. Autossa se soi lähinnä siksi ettei välispiikeissä tai mainoksissa ole mitään asiattomuuksia, mitään mitä tarttis lasten suusta yrittää poistaa tai selittää liikaa. Pojat kutsuu sitä M:n musiikiksi ”Can we listen to M’s songs?”

Kuinka sattuikaan oli päivän aiheena rukous. Mä oon kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin ja kirjoitan tänään uudestaan kahdesta syystä. Ensinnäkin Pastor Benin sanat kosketti – taas – ja toisaalta koska se nyt on viime päivinä ollut pinnalla, se rukous.

T:n kuoleman jälkeen rukoileminen on ollut vaikeaa mahdotonta. Se on tuntunut turhalta ja jotenkin yhdentekevältä dialogilta. Sen viimeisen kirjoituksen jälkeen se muuttui olemattomasta kiitokseksi. En osannut pyytää. En halunnut pyytää. Ensimmäistä kertaa pyysin maanantaina iltapäivästä M:n ollessa leikkauksessa, sillä hetkellä kun ekaa kerta tajusin miten kipeä se on – silloinkaan en tiennyt miten kipeä se oikeasti oli – istuin siinä kirurgisen odotusaulan tuolissa odottamassa päivitystä kirurgilta ja kuin salaa, ilman sanoja, hiljaa mielessäni pyysin:  ”rakas Taivaanisä, pidä mun pienestä tytöstä huolta” Mä pyysin ja pyysin uudelleen ja viimeisten päivien aikana olen myös kiittänyt, kiittänyt siitä että me asutaan Yhdysvaltain 4. parhaan lastensairaalan lähellä, siitä että ne on alansa keulalla infektiosairauksien hoidossa ja siitä että niin moni riensi meidän avuksi.

Tein jotakin sellaista, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Jotakin, mitä en kuvitellut koskaan osaavani tehdä... Yhdelle ryhmälle naisia laitoin vastaukseksi avuntarjoukseen rukouspyynnön. Muuta en tarvitse kuin se että muistatte meidän M:aa rukouksessa. Ja niin ne vastasivat, yksitellen, kymmenet naiset, luvaten rukoilla. Se oli ihan valtavan voimakas tunne, hyvä tunne. Ihan pienestä en kuitenkaan osaa moista tehdä uudestaan.

Musta on jotenkin tuntunut viimeiset vuodet etten osaa rukoilla. En vaan osaa. En oo tiennyt mitä sanoa ja miten. ”Hei Jumala...” ”Hyvä Taivaanisä...” ”Tänään minä...” ”Jeesus, ootko kuulolla?” En ole edes osannut aloittaa. Lopettaminen on helpompaa... ”Aamen” Ehkä rukouksen vois opetella siirtämään kriisitilanteesta arkeen, pikaisesta ja hätäisestä pyynnöstä jonkinlaiseen sanattomaan vuoropuheluun, vähän niin kuin tää blogi.


Kommentit

  1. voi miten hyvä kirjoitus! Ja paljon niin kovin tuttua: lähinnä tuo rukouksen vaikeus, ja se, miten äkkiä kirkkoyhteisöstä vieraantuu, jos sinne ei pääse. Miten tärkeä se yhteisö oikeastaan on tai voi olla.

    Olen ajatellut, että jos joskus saisin aikaan kirjan, laittaisin sille otsikoksi "ai niin joo Jumala, kiitos tästä päivästä!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan loistava kirjan nimi! Siitä vaan kirjoittamaan... En siis ole yksin tän ongelman kanssa, no en joo ole kun se oli eilisen jumalanpalveluksen aiheenakin, mutta että joku muukin ihan tunnustaa tän veikeuden.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän