sunnuntai 13. tammikuuta 2013

levolle lasken luojani


Me ei olla käyty kirkossa viikkoihin. Ensin oli jotain ja sit jotakin muuta ja sit sairastuttiin ja sairastuttiin uudestaan ja viime sunnuntaina ei jaksettu ja... tänään siis käytiin kirkossa – pojat ja mä – ekaa kertaa moneen viikkoon. Kun siellä ei käy säännöllisesti se alkaa tuntumaan vähitellen jotenkin merkityksettömämmältä ja vähemmän tärkeeltä. Tänäänkin menin lähinnä, jotta pojat sais vähän päästellä höyryjään.

Jätin ne pyhäkouluun, otin kahvin ja etsin itselleni paikan. Oltiin myöhässä ja ne muut lauloi jo. Mä en tuntenut biisiä ja jätin laulamatta... mulla soi autossa nykyään melkein aina kristillinen radio ja silti en tunne näitä biisejä – ei ne mitään virsiä ole, päivän poppista jeesuksella ja se sama poppi soi myös kirkossa. Autossa se soi lähinnä siksi ettei välispiikeissä tai mainoksissa ole mitään asiattomuuksia, mitään mitä tarttis lasten suusta yrittää poistaa tai selittää liikaa. Pojat kutsuu sitä M:n musiikiksi ”Can we listen to M’s songs?”

Kuinka sattuikaan oli päivän aiheena rukous. Mä oon kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin ja kirjoitan tänään uudestaan kahdesta syystä. Ensinnäkin Pastor Benin sanat kosketti – taas – ja toisaalta koska se nyt on viime päivinä ollut pinnalla, se rukous.

T:n kuoleman jälkeen rukoileminen on ollut vaikeaa mahdotonta. Se on tuntunut turhalta ja jotenkin yhdentekevältä dialogilta. Sen viimeisen kirjoituksen jälkeen se muuttui olemattomasta kiitokseksi. En osannut pyytää. En halunnut pyytää. Ensimmäistä kertaa pyysin maanantaina iltapäivästä M:n ollessa leikkauksessa, sillä hetkellä kun ekaa kerta tajusin miten kipeä se on – silloinkaan en tiennyt miten kipeä se oikeasti oli – istuin siinä kirurgisen odotusaulan tuolissa odottamassa päivitystä kirurgilta ja kuin salaa, ilman sanoja, hiljaa mielessäni pyysin:  ”rakas Taivaanisä, pidä mun pienestä tytöstä huolta” Mä pyysin ja pyysin uudelleen ja viimeisten päivien aikana olen myös kiittänyt, kiittänyt siitä että me asutaan Yhdysvaltain 4. parhaan lastensairaalan lähellä, siitä että ne on alansa keulalla infektiosairauksien hoidossa ja siitä että niin moni riensi meidän avuksi.

Tein jotakin sellaista, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Jotakin, mitä en kuvitellut koskaan osaavani tehdä... Yhdelle ryhmälle naisia laitoin vastaukseksi avuntarjoukseen rukouspyynnön. Muuta en tarvitse kuin se että muistatte meidän M:aa rukouksessa. Ja niin ne vastasivat, yksitellen, kymmenet naiset, luvaten rukoilla. Se oli ihan valtavan voimakas tunne, hyvä tunne. Ihan pienestä en kuitenkaan osaa moista tehdä uudestaan.

Musta on jotenkin tuntunut viimeiset vuodet etten osaa rukoilla. En vaan osaa. En oo tiennyt mitä sanoa ja miten. ”Hei Jumala...” ”Hyvä Taivaanisä...” ”Tänään minä...” ”Jeesus, ootko kuulolla?” En ole edes osannut aloittaa. Lopettaminen on helpompaa... ”Aamen” Ehkä rukouksen vois opetella siirtämään kriisitilanteesta arkeen, pikaisesta ja hätäisestä pyynnöstä jonkinlaiseen sanattomaan vuoropuheluun, vähän niin kuin tää blogi.


2 kommenttia:

  1. voi miten hyvä kirjoitus! Ja paljon niin kovin tuttua: lähinnä tuo rukouksen vaikeus, ja se, miten äkkiä kirkkoyhteisöstä vieraantuu, jos sinne ei pääse. Miten tärkeä se yhteisö oikeastaan on tai voi olla.

    Olen ajatellut, että jos joskus saisin aikaan kirjan, laittaisin sille otsikoksi "ai niin joo Jumala, kiitos tästä päivästä!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan loistava kirjan nimi! Siitä vaan kirjoittamaan... En siis ole yksin tän ongelman kanssa, no en joo ole kun se oli eilisen jumalanpalveluksen aiheenakin, mutta että joku muukin ihan tunnustaa tän veikeuden.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.