tiistai 8. tammikuuta 2013

eristyksessä


Mä olen ”humbled” – en tiedä sopivaa suomenkielistä sanaa – siitä huolenpidosta, avuntarjouksista ja fyysisestä avusta jota me ollaan perheenä näiden päivien aikana saatu. Tänä aamuna mun sähköpostissa oli liki 70 viestiä.. ystäviltä, tuttavilta, perheenjäseniltä, tuntemattomilta, naapureilta, M:n opettajilta ja terapeuteilta.  M:n pöydällä on ilmapallo ja kortteja, sillä on ollut vieraita ja huomenna sen opettajat tulee yhdessä käymään. Mä en pysty tätä kyyneleittä kirjoittamaan, koska olen sanattoman kiitollinen kaikesta tästä rakkaudesta.

***

Jottei mikään menis liian helpolla, mä olen itsekin tietty kipeenä. Viimeviikkoinen flunssa on ilmeisesti siirtynyt poskiontelotulehdukseksi ja koko pään vasenta puoliskoa särkee. Tässä kohdassa todellinen onni on se tuttu ja turvallinen perhelääkäri, joka puhelinkeskustelun päätteeksi soitti mulle antibiootit apteekkiin kerrottuani ensin et oon täällä sairaalassa jumissa. L tuo ne mulle huomenna aamusta ja pääsen hoitamaan tässä sivussa myös itseni kuntoon. Ens viikolla voi sit murehtia niitä veriarvoja ja antibiootin mahdollisesti tekemää häikkää sillä rintamalla.

***

Miten M? Mitä sille kuuluu? Verrattuna siihen miten se voi vielä eilen, se on tänään voinut suorastaan loistavasti. Kuitenkin se on edelleen vahvassa kipulääkityksessä (opiaatit, ibuprofeiini, parasetamol menee säännöllisesti), pahoinvointilääkkeellä ja antihistamiinilla. Lisäksi ne kaksi antibioottia. Se ei kävele, ei edes seiso. Se on kalpea ja väsynyt ja kiukkuinen. Kaikki ravinto, nesteet mukaanlukien menee tipan kautta koska jos sen saa jotakin juomaan tai syömään se oksentaa ja nyt ollaan jo siinä tilanteessa et pelkästä ehdotuksesta tulee vastaukseksi jyrkkä ja tiukka ”EI!” Pitkä on vielä matka siihen että saadaan meidän tyttönen takaisin.

Aamusta jo katselin että sillä oli vähän ihottumaa korvan alla kaulassa. Ennen kuin kerkisin asiasta sen kummemmin jutella tuntui ihottuma hävinneen. Vähän myöhemmin huomasin samantyyppisen ihottuman käsissä ja sit taas niskassa ja hartioissa. Samalla hetkellä kun olin soittamassa hoitajaa paikalle asteli ovesta sisään ne infektiotautien erikoislääkärit. Ihmeteltiin yhdessä ja lopputulemana meidät siirrettiin eristykseen. Voi olla että ihottuma johtuu edelleen reaktiosta siihen poskiontelotulehdukseen määrättyyn penisiliiniin. Saatta myös olla että M reagoi jompaankumpaan näistä tämänhetkisistä antibiooteista TAI ikävin vaihtari on se, että sillä on joku lääkeresistenteistä streptokokeista joka aiheutti myös sen viimeviikkoisen ihottuman ja nyt sitten tämän kaiken muunkin.

***

Yöksi ajattelin siirtää tuon pyörillä kulkevan parisängyn M:n sängyn viereen, jotta – ehkä – säästyisin jakamasta samaa sänkyä sen kanssa ensi yönä. Kello on puolikahdeksan. Vähän aikaa raivottuaan se nukahti itsekseen kuin salaa peiton alle. 


6 kommenttia:

  1. Voimia teille ihanaisille. Olette ajatuksissa. Ja jos on mitään, mitä voimme Suomesta lähettää piristämään, niin kerrothan. Voimia, ystävä. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna! Et arvaakaan miten paljon voimia saa ihmiseten lämpimistä sanoista ja välittämisestä <3

      Poista
  2. Heippa! Tsemppiä teille paranemiseen! Voisi suomalaisetkin ottaa esimerkkiä sieltä rapakon takaa tuossa asiassa. Kuulostaa mahtavalta, kuinka siellä kaikki läheiset lähettävät kortteja ja viestejä ja ovat hengessä mukana. Voin kuvitella kuinka paljon se tuo voimaa. Vaikkei siinä fyysisesti olisikaan läsnä, niin jo pelkkä tekstiviesti auttaisi. Tekstiviesti onkin ehkä ainoa johon suomessa kyetään ;) Olen itse autistisen 4-vuotiaan pojan äiti ja olen lueskellut aiempaa blogiasi silloin tällöin. "Hauska" huomata, että samanlaisia tunteita muutkin käyvät läpi :)
    Terv. Marika

    p.s. Olimme pojan kanssa lokakuussa eräässä leikkauksessa, niin eipä tainnut yhtäkään tsemppiviestiä tulla läheisiltä meille ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen et suomalaiset monesti ei jotenkin halua häiritä tai jotakin. Samaan olen törmännyt surun äärellä, kukaan ei osaa sanoa tai tehdä mitään ja sit jää lopulta kaikki vaan sanomatta.

      Ihanaa kun jaksat lukea ja "mukavaa" aina kuulla et muutkin vanhemmat käy läpi samanlaisia ajatuksia näitten lasten kanssa.

      Poista
  3. Mä luen sun kirjoituksia- ja itken. Olette voimanaisia, molemmat! Nukkuva prinsessa on ihanasti sanottu :)
    Marketta

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.