rakas omituinen lapseni

Jokaisen vanhemman mielestä se oma lapsi on erilainen kuin muitten lapset. Se on älykkäämpi ja hauskempi ja kauniimpi ja kaikin puolin vaan spesiaali. Niinhän sen pitää ollakin. Jokaisella meistä on oikeus olla jonkun ihmisen mielestä ihan erityisen mahtava ja ihana ja...

Vanhemmat tietää myös että lapset renaa. Ne muuttaa mieltään ja on nyt vaan sellaisia tuuliviirejä. Tänään ne haluaa yhtä ja iltapäivällä, huomenna tai ensi viikolla jo jotakin ihan muuta.

M on aina ollut tässä asiassa omituinen. Se on suunnitellut omat synttärikutsunsa vieraita ja kakkua myöten jo kuukausia sitten, enkä usko että se suunnitelma siitä näissä muutamassa kuukaudessa muuttuu miksikään. Onhan näitten kutsujen teema ja systeemit olleet selvillä jo viime keväästä.

Kesäkuussa se päätti miksikä se pukeutuu halloweenina ja näin myös tapahtui. Viime halloweenina se ilmoitti olevansa keijukainen seuraavana vuonna. En näe mitään syytä epäillä etteikö näin myös olis.

Mun silmissä tää on omituista. Ei erityistä, ei autistista, ei spesiaalia. Se on epätyypillistä toimintaa lapselle ja omituista. L:n ja mun elämästä se tekee helpompaa.

Eilen meillä käytiin autossa seuraavanlainen keskustelu:

-Mamma.

-Yes honey.

-I lost my first tooth.

-I know, isn’t that super cool!

-Yeah, but does that mean I’m a big girl now?

-I guess it does in a way.

-Big girls sleep in their own beds, don’t they mamma?

-Well, at least most big girls sleep in their own beds.

-I’m a big girl and that means I’m gonna sleep in my own bed tonight.

-Okay?

Päivän mittaan mä unohdin tän keskustelun ja niin unohti M:kin kunnes illalla nukkumaan menon jälkeen, katsottuaan talkkua sängyssä Netflixistä – joo meillä saa tehdä näin –se tulee itkien alakertaan ja syyttää mua kyyneleittensä seasta: “You forgot I was supposed to sleep in my own bed” – niinpä, mä unohdin. M siirretään omaan sänkyynsä ja M:n radio ja tyyny ja peitto ja... Kuudelta aamulla se on edelleen omassa huoneessaan, eikä ole käynyt tervehtimässä mua yön aikana kertaakaan.

Onko tää nyt tässä? Kuukausien taistelun loppu? En tiedä. En ihan oikeasti tiedä, enkä uskalla edes haaveilla siitä etteikö se palaisi muutaman yön, viikon tai kuukauden päästä takaisin meidän sänkyyn. Kuitenkin, näin on käynyt ennenkin.

Ihan samalla tavalla M vierotti itsensä rinnasta ja pullosta ollessaan 10kk:n ikäinen. Se vaan lopetti – itse. Samalla tavalla se luopui tutista viikkoa ennen kuin täytty kolme. Ja tutti oli siis sillä suussa 24/7 ja ei olis tullut kysymykseenkään etteikö näin olis. Ja sit se päätti että on aika lopettaa ja lopetti. Kertaakaan ei itketty tai pyydetty tai muisteltu. Se oli siinä. Tai samalla tavalla se oppi kuivaksi. Päätti itse ja ryhtyi hommaan. Me oltiin vuoden verran yritetty ja taisteltu ja lopulta luovutettu ja sit se teki sen ihan itse, kahdessa päivässä ja kolmantena se ilmoitti ettei tarvitse yövaippaakaan, eikä tarvinnut. Sen jälkeen se on kastellut sänkynsä vain kuumeisena. Mä en ota minkäänlaista kredittiä siitä että M on pulloton, tissitön, tutiton ja vaipaton. En osaa neuvoa ketään näissä jutuissa koska mun lapseni teki tän itse. Onko tää omassa sängyssä nukkuminen seuraava samanlainen juttu – aika näyttää.