Siirry pääsisältöön

rakas omituinen lapseni


Jokaisen vanhemman mielestä se oma lapsi on erilainen kuin muitten lapset. Se on älykkäämpi ja hauskempi ja kauniimpi ja kaikin puolin vaan spesiaali. Niinhän sen pitää ollakin. Jokaisella meistä on oikeus olla jonkun ihmisen mielestä ihan erityisen mahtava ja ihana ja...

Vanhemmat tietää myös että lapset renaa. Ne muuttaa mieltään ja on nyt vaan sellaisia tuuliviirejä. Tänään ne haluaa yhtä ja iltapäivällä, huomenna tai ensi viikolla jo jotakin ihan muuta.

M on aina ollut tässä asiassa omituinen. Se on suunnitellut omat synttärikutsunsa vieraita ja kakkua myöten jo kuukausia sitten, enkä usko että se suunnitelma siitä näissä muutamassa kuukaudessa muuttuu miksikään. Onhan näitten kutsujen teema ja systeemit olleet selvillä jo viime keväästä.

Kesäkuussa se päätti miksikä se pukeutuu halloweenina ja näin myös tapahtui. Viime halloweenina se ilmoitti olevansa keijukainen seuraavana vuonna. En näe mitään syytä epäillä etteikö näin myös olis.

Mun silmissä tää on omituista. Ei erityistä, ei autistista, ei spesiaalia. Se on epätyypillistä toimintaa lapselle ja omituista. L:n ja mun elämästä se tekee helpompaa.

Eilen meillä käytiin autossa seuraavanlainen keskustelu:

-Mamma.
-Yes honey.
-I lost my first tooth.
-I know, isn’t that super cool!
-Yeah, but does that mean I’m a big girl now?
-I guess it does in a way.
-Big girls sleep in their own beds, don’t they mamma?
-Well, at least most big girls sleep in their own beds.
-I’m a big girl and that means I’m gonna sleep in my own bed tonight.
-Okay?

Päivän mittaan mä unohdin tän keskustelun ja niin unohti M:kin kunnes illalla nukkumaan menon jälkeen, katsottuaan talkkua sängyssä Netflixistä – joo meillä saa tehdä näin –se tulee itkien alakertaan ja syyttää mua kyyneleittensä seasta: “You forgot I was supposed to sleep in my own bed” – niinpä, mä unohdin. M siirretään omaan sänkyynsä ja M:n radio ja tyyny ja peitto ja... Kuudelta aamulla se on edelleen omassa huoneessaan, eikä ole käynyt tervehtimässä mua yön aikana kertaakaan.

Onko tää nyt tässä? Kuukausien taistelun loppu? En tiedä. En ihan oikeasti tiedä, enkä uskalla edes haaveilla siitä etteikö se palaisi muutaman yön, viikon tai kuukauden päästä takaisin meidän sänkyyn. Kuitenkin, näin on käynyt ennenkin.


Ihan samalla tavalla M vierotti itsensä rinnasta ja pullosta ollessaan 10kk:n ikäinen. Se vaan lopetti – itse. Samalla tavalla se luopui tutista viikkoa ennen kuin täytty kolme. Ja tutti oli siis sillä suussa 24/7 ja ei olis tullut kysymykseenkään etteikö näin olis. Ja sit se päätti että on aika lopettaa ja lopetti. Kertaakaan ei itketty tai pyydetty tai muisteltu. Se oli siinä. Tai samalla tavalla se oppi kuivaksi. Päätti itse ja ryhtyi hommaan. Me oltiin vuoden verran yritetty ja taisteltu ja lopulta luovutettu ja sit se teki sen ihan itse, kahdessa päivässä ja kolmantena se ilmoitti ettei tarvitse yövaippaakaan, eikä tarvinnut. Sen jälkeen se on kastellut sänkynsä vain kuumeisena. Mä en ota minkäänlaista kredittiä siitä että M on pulloton, tissitön, tutiton ja vaipaton. En osaa neuvoa ketään näissä jutuissa koska mun lapseni teki tän itse. Onko tää omassa sängyssä nukkuminen seuraava samanlainen juttu – aika näyttää.


Kommentit

  1. Ihana lapsi <3

    Jokainen ajallansa,kunhan on kypsä siihen. Mitäs tässä tähän lisäilemään :-)

    Joko hän on ilmoittanut oman tulevaisuuden ammattinsa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo M:stä tulee sellainen palomiessairaanhoitaja joka tekee töitä ambulanssissa... on tullut jo kohta vuodenpäivät. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi