Siirry pääsisältöön

kastemato, ADHD vai kaks vaan?


Ne leikkii piilosta, M ja O. Ensin M menee keittiösaarekkeen taakse piiloon. O laskee ihan itse kahdeksaan ja etsii ja löytää. M käske O:n samaan piiloon ja laskee olkkarissa kahteenkymmeneen. Tämä kuvio toistuu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... mua meitä hymyilyttää, onhan ne söpöjä. Samalla en kuitenkaan voi olla miettimättä eikö melkein viisivuotiaan pitäisi jo haluta leikkiä vähän monimuotoisempaa versiota tästä leikistä. Sen tiedän ettei kyse ole siitä että M jotenkin haluaisi tai yrittäisi laskeutua veljensä tasolle ja yksinkertaistaa kuviota.

Me leikitään Duploilla. M tekee ensin ja kertoo sit mitä mun pitää tehdä. Teen perässä. Hetken mielijohteesta kokeilen mitä tapahtuu jos sanon etten halua, vaan haluankin tehdä näin tai näin... saan luvan, mutta M toistaa perässä mitä mä tein ja sit palataan taas siihen että M kertoo mitä mun oletetaan tekevän.Mä tiedän et tämäkin pitäis käyttää opetustilanteena ja kyseenalaistaa ja kieltäytyä enemmän. En jaksa – teen niin kuin käsketään.

Istutaan ruokapöydässä. Meillä on spaghettia ja lihapullia ja kirsikkatomaatteja. Ei kastiketta. Kukaan ei enää syö kastiketta. Se vaaleanpunainen tomaattikastike meni jo. K lappaa kaksin käsin makaroninsa lattialle. Otan lautasen pois, pyyhin kädet ja poistan sen pöydästä. Mietin oppiiko se koskaan syyseuraussuhdetta. Kyllähän se tietäis, jos yhden millisekunnin sadasosaksi pysähtyisi harkitsemaan, että heittämällä ruuan lattialle saa lähtöpassit yläkertaan. Kyllä sen pitäis se jo tietää... Se vaan ei ehdi pysähtyä, tai ehkä se onkin kastemato?


Tunnisteet:

Kommentit

  1. marikan polut14. tammikuuta 2013 klo 22.22

    mä mietin tota leikkiä - lapsen leikki on mulle sellainen iso juttu. Pyhä, jos niin suurta sanaa haluaa käyttää.

    Varmasti olet oikeassa, pitäisi olla pedagoginen ja ottaa opetushenkisiä tuokioita ja ties mitä.
    Muttakun.
    Leikin tarkoitushan on (ainakin mun mielestä) rentouttava flow-tila, jossa mieli lepää ja prosessoi ympäröivää maailmaa. Ja se, miten kuvaat M:n leikkejä, kertoo (ainakin mun mielestä) siitä, että juuri tuolla tavalla hän rentoutuu, saa sisäistä maailmaansa järjestykseen ja koko se leikki tuottaa hänelle mielihyvää, rentoutta ja mielenrauhaa.
    Semmoiseen leikkiin ei mun mielestäni saa puuttua, siinä pitää vaan kellua mukana :)
    Kyllä pitää pienen ihmisen elämässä olla tilaa ihan sille omannäköiselle flow:lle.
    Kasvatukselliselle leikille on sitten oma aikansa ja paikkansa.


    Meillä vallitsee vieläkin pyhä hiljaisuus heti kun muksut oikein saavat kunnon leikin käyntiin. Silloin ei henkäistäkään lastenhuoneisiin, paitsi hyvin anteeksipyytävään sävyyn: "ruoka-aika" (ja valitettavasti myös: "onko läksyt tehty"; on tosi inhottavaa keskeyttää leikki niin julmalla tavalla!)
    Ja kyllä, meillä leikkii vielä poikakin, kohta neljätoista vee, viiksenalut nenän alla. Kun se menee tyttöjen leikkiin mukaan, silloin vasta hiljaa ollaankin :) - ja kimulit sirpittävät ihastuneesti!

    *
    Ja tuosta piiloleikistä vielä: siinä ei varmaankaan ole juttuna se, että löydetään piilopaikasta, vaan se, että ylipäätään löydetään. Kai ne sentään kiljuvat tai kikattavat tai jotenkin riehaantuvat? Siinä on joku yllätyksen ja jännityksen momentti, veikkaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa15. tammikuuta 2013 klo 8.26

      Mä oon NIIN samaa mieltä sun kanssa ja mulla siis pyörii takaraivossa ne opettajien a terapeuttien sanat kuinka M:aa pitäis opettaa vuorovaikutteiseen leikkiin. Joo, pitäis jotta pystyisi paremmin leikkimään ikätovereittensa kanssa, mutta noin muuten lapsen leikki on tosiaan pyhää ja siihen ei pidä sekaantua.

      Tossa piilosleikissä on tosiaankin kyse siitä löytämisen ilosta, mutta silti siinä on jotakin huvittavaa ja hellyyttävän suloista kun ne uudestaan ja uudestaan ja uudestaan on aina siellä samassa piilossa.

      Poista
  2. Anonyymi15. tammikuuta 2013 klo 22.47

    Tuttuja mietteitä... Omalta lapseltanihan se 'sisäinen puhe' (tai mielikuvitus tai miksi sitä haluaakaan kutsua) puuttuu lähes kokonaan. Vähäiset leikit ovat hyvin kaavamaisia, ja lapsi leikkii niitä lähes samalla tavalla, kuin on ne kopioinut vanhemmalta/terapeutilta/päiväkodista.

    Teillä on onneksi pienet 'kotikuntouttajat' :D
    Itseltäni nimittäin tuppaa motivaatio loppumaan, kun ei kertakaikkiaan jaksaisi leikkiä kolmevuotiaan tasoista juttua vuodesta toiseen, ilman variaatiota. Ja se suuttumus, jos tuttuun leikintynkään tekee muutoksen ... kauhistus sentään!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää