tiistai 29. tammikuuta 2013

vanhemmuudesta ja kasvatuksesta


Ihan oikeesti pitäis vaikka asettua ompelemaan housuja pojille, mutta kirjoitan vielä vähän kun tää pyörii mielessä...

Tän viikon kappale siinä mun kirjassa on äitiydestä. Äitiydestä suhteessa omiin lapsiin, omaan äitiin ja omalla tavalla myös siihen minkälaisia vanhempia niistä omista lapsista jonakin päivänä ehkä tulee. Omista arvoista ja sisäisistä, sanattomista lapsiin kohdistuvista vaatimuksista. Se herättää pohtimaan omaa vanhemmuutta ja sen syvintä olemusta.

Tää aihe on mulle arvattavasti vaikea. Se on vaikea monesta syystä. Ensinnäkin siksi ettei mulla ole sitä omien vanhempien esimerkkiä jota siirtää eteenpäin pienillä korjauksilla. Se on mulle vaikea siksi että ihan tietoisesti en myöskään halua sokkona rynnätä toiseen ääripäähän ja vaan uskoa että niin siitä tulee hyvä. Lainaten kirjan tekstiä, mun toiveeni – ei suurin, mutta toive kuitenkin – on etten ole lasten terapioistuntojen päätähti vaan enneminkin sivuhenkilö, sellainen sivujuonne jota voidaan käsitellä siellä ja täällä eikä niin että kaikki lasten ahdistukset perustuu muhun. Oon alusta asti tavallaan yrittänyt lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja karistaa pois matkasta kaikki menneisyyden rasitteet.

Kirja kysyy kasvatanko lapseni Kristityiksi ja tarjoaa vaihtoehtona jotakin ei niin kaunista, sellaista joka nostaa mun niskakarvat pahasti pystyyn. Ei. Mä oon ihan perustavasti erimieltä. Pysähdyn ja totean että mulla on oikeus olla erimieltä ja muodostaa ihan omat käsitykseni ja ajtukseni. Ei tarvitse niellä yhtään mitään purematta. Mun maailman vaihtoehdot ei vaan ole uskoa tai joutua perikatoon. Mun lapset ei kasva Jeesuksessa. Ne kasvaa kristillisten arvojen mukaan, mutta ne samat arvot kai on kaikkien mielestä tärkeitä, oli ne kristittyjä tai ei. Onko ne siis edes mitään kristillisiä arvoja vaan ihan eettisiä perusarvoja? Rakkaus, rehellisyys, halu tehdä työtä, toisten kunnioittaminen, kyky antaa ja pyytää anteeksi, kyky olla onnellinen. Jokainen valitkoon itse sitten kun on siihen kykenevä mihin haluaa uskoa vai uskooko yhtään mihinkään. Mulle ei kukaan tarjonnut – tai no koulu tarjos – Jeesusta ja silti mä sen kai jollakin tasolla olen itse löytänyt, ainakin nyt. Meillähän tää tulee puhtaasti jo siitä tilanteesta että meidän perhe on, ei epätasapainossa, mutta ehkä normeista poikkeava tässä asiassa eikä mulla ole oikeutta, haluakaan tai tarvettakaan astua sen toisen vanhemman ylitse. Musta tää on oikein hyvä näin. Kiitos vaan.

Nyt tullaan siihen asiaan mitä oon käsitellyt ennenkin, jota nyt heräsin uudelleen pohtimaan... Mikä on mun vanhemmuuden määräävä perustekijä? Ehkä lapsenomaisesti sanoisin että se on rakkaus. Joku muu saattais sanoa mun puolesta kurinalaisuus tai järjestys tai... mä haluan sanoa ja sanon rakkaus. Se on mun omasta mielestä määräävä tekijä mun vanhemmuudessa. Mä en halua. Oikeesti en halua. Että yksikään näistä tekee yhtään mitään sen takia et ne kuvittelee että me vanhemmat halutaan niin. Oli sitten kysymys ammatista, jatko-opinnoista, kirkossa käymisestä, rakkaudesta, vaatteista, ulkonäöstä tai ihan mistä vaan. Mä toivon että jokainen valitsee itselleen polun jolla voi olla onnellinen, rakastaa ja elättää itsensä. Jos sitä polkua ei löydy lupaan etten ole pettynyt vaan suren mukana jos on tarpeen surra. Pienemmässä mittakaavassa, elämä jatkuu jos koulukuvassa on irvistys tai jos vaatteet on eriparia. Ei se mittaa mua vanhempana, tai jos mittaa niin ei niillä mittareilla joita itse haluan käyttää.

Olenko mä siis löperö? Pitäiskö vaatia enemmän? Kasvattaa kurinalaisemmin? Mä myönnän. Osallistun lelujen korjaamiseen – en tosin korjaa itse. Vien vaatteet likapyykkiin. Katan ja korjaan pöydän. Laitan ruuan. Pakkaan lounaan. Haen M:lle vaatteet valmiiksi. Varmaan ne pystyis osallistumaan enemmänkin, mutta kun oma kokemus oli se että mä tein lapsena kaiken ja vähän päälle – äitini puolesta ja itse. Toisaalta ne auttaa tyhjentämään tiskikoneen. Ne ruokkii Koiran. M pakkaa itse koulureppunsa. Se huolehtii itselleen vaatteet päälle. Ne laittaa kengät kaappiin ja pesee kätensä. Vettä mä en tarjoile. Lasin löytää jokainen ihan itse ja osaa sen myös täyttää – no, K ja M osaa ja O ei. Toisaalta mä haluankin olla vähän pullantuoksuinen ja löperö. Palvella sillai sopivasti ja joustaa silloin kun näen että siihen on tarve. Enhän mäkään aina jaksa ja viitsi. Ehkä mä pilaan lasteni tulevaisuuden kun en vaadi ja edellytä tarpeeksi. Aika näyttää.

Kirja tekee sen mikä on tarkoituskin. Herättää pohtimaan.





8 kommenttia:

  1. Rakkaus on erinomainen kasvatusperiaate - juuri se tärkein. Laajemmin katsoen rakkaus on tärkeää ihan kaikkialla, kaikissa toimissa, asioissa ihmisten ja eläinten kanssa, työssä, ruoanlaitossa (kukapa ei haluaisi syödä rakkaudella tehtyä ruokaa, koska siinä ei ole vain ruoka, joka ravitsee, vaan rakkaus on mukana ruoassa) jne.

    VastaaPoista
  2. hyvin kiteytetty kasvatus!

    Mä mietin usein tuota passaamista ja eteen tekemistä: mä passaan. Murpatan ja passaan, passaan ja murpatan.
    Kun pysähdyn ajattelemaan, mietin, että kyllä ne ehtivät vielä itsestään huolehtia. Monta vuotta.

    Ja tuo on kyllä mullakin jonkinlaisena taka-ajatuksena: että kulkisin siellä jokaisen oman polun tuntumassa, lähettyvillä tarvittaessa. Tilaa antaen kuitenkin.

    Toisaalta mietin sitäkin, että loppujen lopuksi ne kokemukset omasta vanhemmasta ovat kovin subjektiivisia. Sitten joskus tulevaisuudessa, mä (me) olen niille jokaiselle erilainen, niiden kuva minusta on erilainen. Se, minkä yksi on kokenut tukemisena, onkin ehkä toisen mielestä painostamista ja semmoista, mikä lisää terapian tarvetta :). Kolmas ei ole koko juttuun kiinnittänyt huomiota ollenkaan. Ne on jokainen omanlaisensa, ne näkee ja kuulee maailman jokainen omalla tavallaan.
    Siks on varmaan itsekin parasta vaan ihan olla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on marika joku käsittämätön kuvitelma siitä että kykenen olemaan yksilöllinen vanhempi ja tarjoilemaan kaikille erikseen erilaista elämystä... hulluuttahan toi on, mutta yritän silti.

      Mä mietin - kun nyt olen se mikä olen - tota yksilöllistä kokemusta ja sun viisaita sanoja ja omaa lapsuuttani. Toisaalta siinä tarinassa on takana niin paljon sellaistakin josta en ole kirjoittanut. Sellaista josta en halua tai pysty kirjoittamaan.

      Poista
    2. mä luulen (mulla ei ole tästä mitään evidenssiä) että tietysti jokainen vanhempi kohtaa jokaisen lapsensa omalla tavallaan, ja myös että jokainen lapsi ottaa vastaan sen saman vanhemman omalla tavallaan. Henkilökemiaa? Ja tietysti myös jotain henkistä kanttia.
      Koska ovathan saman perheen lapset niin kovin erilaisia, kukin laisiaan ja niillä jokaisella on ihan oma käsityksensä siitä, millaisia niiden vanhemmat ovat. (mulla ja mun siskolla ainakin on, ja meillä on ihan sellainen keskiverto-hyvä lapsuus. Mun mielestä äiti arvotti ja arvosti mua vaan suoritusten perusteella ja isä omana itsenäni, siskolla ei ole isästä mitään mielikuvaa ja äiti oli sen mielestä ihana. Nyt on homma ihan päinvastoin.)

      Noin pohjimmiltaan tärkeintä on juuri tuo: rakkaus. Silloin kun se on mukana, on niillä vissiin joku mahdollisuus selviytyä aikuisiksi täysipäisinä. Tai ainakin niin, että me vanhemmat ollaan mahdollisessa (todennäköisessä?) terapiassa vaan sivujuonteita ;)?

      Silloin kun noi oli pieniä, luin ihan hirveästi kaikkea kasvatuskirjallisuutta ja yritin rakentaa jonkun filosofian ja ties mitä.
      Jossain vaiheessa tajusin, että nuohan pyörivät tuossa nurkissa ainakin sen parikymmentä vuotta. Että parempi antaa mennä vaan ja yrittää olla olematta muuta kuin on.
      On mulla vieläkin kasvatussäpsyjä, mutta enimmäkseen ajattelen, että tässä olen ja parempaan en pysty :)

      Poista
    3. Joo parikymmentä vuotta on pitkä aika noudattaa jotakin systeemiä joka ei istu omaan persoonallisuuteen. Mä olen oman osuuteni alan kirjallisuudesta lukenut opiskeluaikoina enkä ole avannut yhtäkään opusta lasten synnyttyä vaan niillä vanhoilla tiedoilla ja perstuntumalla on edetty. Aika näyttää minkälaista satoa sitä saa niittää.

      Poista
  3. Jostain luin, että tärkeintä maailmassa on se, että lapsia rakastetaan. Ja siinä jotenkin kiteytyy se, mitä ne kaikkein eniten tarvitsee.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.