vanhemmuudesta ja kasvatuksesta

Ihan oikeesti pitäis vaikka asettua ompelemaan housuja pojille, mutta kirjoitan vielä vähän kun tää pyörii mielessä...

Tän viikon kappale siinä mun kirjassa on äitiydestä. Äitiydestä suhteessa omiin lapsiin, omaan äitiin ja omalla tavalla myös siihen minkälaisia vanhempia niistä omista lapsista jonakin päivänä ehkä tulee. Omista arvoista ja sisäisistä, sanattomista lapsiin kohdistuvista vaatimuksista. Se herättää pohtimaan omaa vanhemmuutta ja sen syvintä olemusta.

Tää aihe on mulle arvattavasti vaikea. Se on vaikea monesta syystä. Ensinnäkin siksi ettei mulla ole sitä omien vanhempien esimerkkiä jota siirtää eteenpäin pienillä korjauksilla. Se on mulle vaikea siksi että ihan tietoisesti en myöskään halua sokkona rynnätä toiseen ääripäähän ja vaan uskoa että niin siitä tulee hyvä. Lainaten kirjan tekstiä, mun toiveeni – ei suurin, mutta toive kuitenkin – on etten ole lasten terapioistuntojen päätähti vaan enneminkin sivuhenkilö, sellainen sivujuonne jota voidaan käsitellä siellä ja täällä eikä niin että kaikki lasten ahdistukset perustuu muhun. Oon alusta asti tavallaan yrittänyt lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja karistaa pois matkasta kaikki menneisyyden rasitteet.

Kirja kysyy kasvatanko lapseni Kristityiksi ja tarjoaa vaihtoehtona jotakin ei niin kaunista, sellaista joka nostaa mun niskakarvat pahasti pystyyn. Ei. Mä oon ihan perustavasti erimieltä. Pysähdyn ja totean että mulla on oikeus olla erimieltä ja muodostaa ihan omat käsitykseni ja ajtukseni. Ei tarvitse niellä yhtään mitään purematta. Mun maailman vaihtoehdot ei vaan ole uskoa tai joutua perikatoon. Mun lapset ei kasva Jeesuksessa. Ne kasvaa kristillisten arvojen mukaan, mutta ne samat arvot kai on kaikkien mielestä tärkeitä, oli ne kristittyjä tai ei. Onko ne siis edes mitään kristillisiä arvoja vaan ihan eettisiä perusarvoja? Rakkaus, rehellisyys, halu tehdä työtä, toisten kunnioittaminen, kyky antaa ja pyytää anteeksi, kyky olla onnellinen. Jokainen valitkoon itse sitten kun on siihen kykenevä mihin haluaa uskoa vai uskooko yhtään mihinkään. Mulle ei kukaan tarjonnut – tai no koulu tarjos – Jeesusta ja silti mä sen kai jollakin tasolla olen itse löytänyt, ainakin nyt. Meillähän tää tulee puhtaasti jo siitä tilanteesta että meidän perhe on, ei epätasapainossa, mutta ehkä normeista poikkeava tässä asiassa eikä mulla ole oikeutta, haluakaan tai tarvettakaan astua sen toisen vanhemman ylitse. Musta tää on oikein hyvä näin. Kiitos vaan.

Nyt tullaan siihen asiaan mitä oon käsitellyt ennenkin, jota nyt heräsin uudelleen pohtimaan... Mikä on mun vanhemmuuden määräävä perustekijä? Ehkä lapsenomaisesti sanoisin että se on rakkaus. Joku muu saattais sanoa mun puolesta kurinalaisuus tai järjestys tai... mä haluan sanoa ja sanon rakkaus. Se on mun omasta mielestä määräävä tekijä mun vanhemmuudessa. Mä en halua. Oikeesti en halua. Että yksikään näistä tekee yhtään mitään sen takia et ne kuvittelee että me vanhemmat halutaan niin. Oli sitten kysymys ammatista, jatko-opinnoista, kirkossa käymisestä, rakkaudesta, vaatteista, ulkonäöstä tai ihan mistä vaan. Mä toivon että jokainen valitsee itselleen polun jolla voi olla onnellinen, rakastaa ja elättää itsensä. Jos sitä polkua ei löydy lupaan etten ole pettynyt vaan suren mukana jos on tarpeen surra. Pienemmässä mittakaavassa, elämä jatkuu jos koulukuvassa on irvistys tai jos vaatteet on eriparia. Ei se mittaa mua vanhempana, tai jos mittaa niin ei niillä mittareilla joita itse haluan käyttää.

Olenko mä siis löperö? Pitäiskö vaatia enemmän? Kasvattaa kurinalaisemmin? Mä myönnän. Osallistun lelujen korjaamiseen – en tosin korjaa itse. Vien vaatteet likapyykkiin. Katan ja korjaan pöydän. Laitan ruuan. Pakkaan lounaan. Haen M:lle vaatteet valmiiksi. Varmaan ne pystyis osallistumaan enemmänkin, mutta kun oma kokemus oli se että mä tein lapsena kaiken ja vähän päälle – äitini puolesta ja itse. Toisaalta ne auttaa tyhjentämään tiskikoneen. Ne ruokkii Koiran. M pakkaa itse koulureppunsa. Se huolehtii itselleen vaatteet päälle. Ne laittaa kengät kaappiin ja pesee kätensä. Vettä mä en tarjoile. Lasin löytää jokainen ihan itse ja osaa sen myös täyttää – no, K ja M osaa ja O ei. Toisaalta mä haluankin olla vähän pullantuoksuinen ja löperö. Palvella sillai sopivasti ja joustaa silloin kun näen että siihen on tarve. Enhän mäkään aina jaksa ja viitsi. Ehkä mä pilaan lasteni tulevaisuuden kun en vaadi ja edellytä tarpeeksi. Aika näyttää.

Kirja tekee sen mikä on tarkoituskin. Herättää pohtimaan.