paluu mahdottomaan

Eka seurantakerta Lastensairaalan Klinikalla. M:aa jännitti, etenkin kun se tiesi et se verikoe on pakko ottaa. Verikokeesta selvittiin ja sen jälkeen kysyin et mikä nyt ahdistaa? M pelkäs et se joutuu takaisin sairaalaan. Tyhmä minä, en ollut tajunnut sanoa että se olis äärimmäisen epätodennäköistä, enkä ollut edes tullut ajatelleeksi et se saattais pelätä sellaista. Katseltiin sitä klinikkaa ja M rauhoittui kun tajus ettei siellä edes ole niitä sänkyjä ja ettei se klinikka oikeastaan ole sairaala ollenkaan. Ei sinne kukaan jää yöksi.

Kaikki oli just niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi olla. Se sai luvan kylpeä ja tanssia ja käydä koulua ja terapioita... tänään aloitetaan kylpemällä, huomenna kahdella terapialla. Balettiinkin se sais iltapäivällä jo mennä – katsotaan, sanoi ei lääkäri vaan lapsen äiti. Antibiootit jatkuu ja tulehdusarvot on edelleen korkeet, suunta on kuulemma kuitenkin oikea ja toivottavasti ne on ensi viikolla laskeneet entisestään.

Mua laiskottaa... tai siis sata asiaa jäi viime viikolla tekemättä ja hoitamatta enkä vaan oo saanut aikaiseksi ottaa härkää sarvista ja:

• varata aikaa verikokeeseen
• varata aikaa vatsalääkäriin
• varata aikaa silmälääkäriin

Eka liittyy siihen antibioottikuuriin ja olis kai aika tärkeäkin. Toka peruuntui tän kaiken keskellä ja kolmas pitäis vaan tehdä kun edellisestä kerrasta on aikaa ja vähän ikäänkuin on vaikee nähdä. Silti en viitsi ja jaksa, laiskottaa. Ehkä huomenna tai torstaina, tai ensi viikolla...

M leikkii alhaalla ja on tarvitseva, vaativa, haluava ja ahdistava. Mä oon just rakentanut sen kanssa Legoilla tunnin, ja nyt se haluaa välipalaa-kehuja-ruokaa-leikkiä-syliin-telkkarin-tietokoneen-apua-vastauksen kysymykseen-vessaan-pyyhkimään-syliin. Se haluaa-tahtoo-pyytää-vaatii, vain siksi että laitoin tohon Timetimeriin hetken omaa aikaa. Anna pirulle pikkusormi ja tämä pirulainen kyllä vie koko käden molemmat kädet ja jalatkin vielä. Lopulta se keksii jotakin joka saa mut nousemaan tästä tuolista ja antamaan sille edes hetkeksi sen jakamattoman huomion. Tällä kertaa se oli se pyyhkimään. Oppiskohan se pyyhkimään jos oikein opettais?

Päätin että tänään on se päivä kun M saa alkaa opettelemaan hampaanpesua. Ei. En ajatellut antaa sen pestä niitä ihan itse ja unohtaa asiaa, vaan ajattelin että muutamat seuraavat päivät-viikot-kuukaudet me pestään ne hampaat yhdessä eli mä harjaan omiani ja se harjaa omiaan ja sit vielä harjaan sen hampaat. Se kuitenkin täyttää kohta viisi, ruvetaan siis opettelemaan.

Mä haluaisin joo pitää sen silmieni alla ja varmistaa et se on kunnossa ja pysyy kunnossa. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti että ne tulehdusarvot on korkeet. Se ahdistaa huolimatta siitä että tiesin että ne olis. Tiesin, että tää prosessi vie viikkoja... SILTI. Mä ymmärrän et ton tytön pitää päästä kouluun. Se on mahdoton. Se ei anna kenellekään hetken rauhaa ja nyt kun se luovutti mun kanssa se paineli yläkertaan kiusaamaan poikia. Se haastaa riitaa ja vaatii loputtomasti, kunnes saa aikaan jonkinlaisen reaktion. Joko pojissa tai mussa, mieluiten kai molemmissa. Lopulta se itkee ja raivoo yksin yläkerrassa kun pojatkaan ei yksinkertaisesti halua leikkiäsen kanssa,