Siirry pääsisältöön

paluu mahdottomaan


Eka seurantakerta Lastensairaalan Klinikalla. M:aa jännitti, etenkin kun se tiesi et se verikoe on pakko ottaa. Verikokeesta selvittiin ja sen jälkeen kysyin et mikä nyt ahdistaa? M pelkäs et se joutuu takaisin sairaalaan. Tyhmä minä, en ollut tajunnut sanoa että se olis äärimmäisen epätodennäköistä, enkä ollut edes tullut ajatelleeksi et se saattais pelätä sellaista. Katseltiin sitä klinikkaa ja M rauhoittui kun tajus ettei siellä edes ole niitä sänkyjä ja ettei se klinikka oikeastaan ole sairaala ollenkaan. Ei sinne kukaan jää yöksi.



Kaikki oli just niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi olla. Se sai luvan kylpeä ja tanssia ja käydä koulua ja terapioita... tänään aloitetaan kylpemällä, huomenna kahdella terapialla. Balettiinkin se sais iltapäivällä jo mennä – katsotaan, sanoi ei lääkäri vaan lapsen äiti. Antibiootit jatkuu ja tulehdusarvot on edelleen korkeet, suunta on kuulemma kuitenkin oikea ja toivottavasti ne on ensi viikolla laskeneet entisestään.

Mua laiskottaa... tai siis sata asiaa jäi viime viikolla tekemättä ja hoitamatta enkä vaan oo saanut aikaiseksi ottaa härkää sarvista ja:
  • varata aikaa verikokeeseen
  • varata aikaa vatsalääkäriin
  • varata aikaa silmälääkäriin

Eka liittyy siihen antibioottikuuriin ja olis kai aika tärkeäkin. Toka peruuntui tän kaiken keskellä ja kolmas pitäis vaan tehdä kun edellisestä kerrasta on aikaa ja vähän ikäänkuin on vaikee nähdä. Silti en viitsi ja jaksa, laiskottaa. Ehkä huomenna tai torstaina, tai ensi viikolla...

M leikkii alhaalla ja on tarvitseva, vaativa, haluava ja ahdistava. Mä oon just rakentanut sen kanssa Legoilla tunnin, ja nyt se haluaa välipalaa-kehuja-ruokaa-leikkiä-syliin-telkkarin-tietokoneen-apua-vastauksen kysymykseen-vessaan-pyyhkimään-syliin. Se haluaa-tahtoo-pyytää-vaatii, vain siksi että laitoin tohon Timetimeriin hetken omaa aikaa. Anna pirulle pikkusormi ja tämä pirulainen kyllä vie koko käden molemmat kädet ja jalatkin vielä. Lopulta se keksii jotakin joka saa mut nousemaan tästä tuolista ja antamaan sille edes hetkeksi sen jakamattoman huomion. Tällä kertaa se oli se pyyhkimään. Oppiskohan se pyyhkimään jos oikein opettais?

Päätin että tänään on se päivä kun M saa alkaa opettelemaan hampaanpesua. Ei. En ajatellut antaa sen pestä niitä ihan itse ja unohtaa asiaa, vaan ajattelin että muutamat seuraavat päivät-viikot-kuukaudet me pestään ne hampaat yhdessä eli mä harjaan omiani ja se harjaa omiaan ja sit vielä harjaan sen hampaat. Se kuitenkin täyttää kohta viisi, ruvetaan siis opettelemaan.

Mä haluaisin joo pitää sen silmieni alla ja varmistaa et se on kunnossa ja pysyy kunnossa. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti että ne tulehdusarvot on korkeet. Se ahdistaa huolimatta siitä että tiesin että ne olis. Tiesin, että tää prosessi vie viikkoja... SILTI. Mä ymmärrän et ton tytön pitää päästä kouluun. Se on mahdoton. Se ei anna kenellekään hetken rauhaa ja nyt kun se luovutti mun kanssa se paineli yläkertaan kiusaamaan poikia. Se haastaa riitaa ja vaatii loputtomasti, kunnes saa aikaan jonkinlaisen reaktion. Joko pojissa tai mussa, mieluiten kai molemmissa. Lopulta se itkee ja raivoo yksin yläkerrassa kun pojatkaan ei yksinkertaisesti halua leikkiäsen kanssa,




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän