isä ja väkivaltainen mies

Ajattelin kirjoittaa faijasta. Aina kun asia tulee puheeksi jossakin on vähän sellainen "Jukka Kuoppamäki"-moment, "mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin..."Laitoin sen raflaavaksi ajattelemani otsikoinnin googleen ja aika raflaavaa juttua sieltä myös nousi esille – mun isästä. Tyttärenä tiedän sen verran kun on tiedettävää, tuntui jotenkin kummalta törmätä ventovieraitten ihmisten spekulointiin ja näkemyksiin. Näin monen vuoden jälkeen vielä ihan kohtuullisen tuoreisiinkin keskusteluihin.

Mulla on siitä tasan yksi valokuva. Se on siinä ehkä kaksvuotias, kalastaa tikulla rantavedessä. Siinä kuvassa vois olla K tai O tai melkein kuka tahansa pikkuinen mies.

Mun muistikuvat siitä on hajanaisia, rikkinäisiä ja mitä lähempää ajallisesti ne on, sitä useammin  ikäviä. Varhaislapsuuden muistikuvat on hyviä ja ne liittyy yleensä johonkin erityistilanteisiin. Siihen kuinka se vappuna osti mulle kaikki ilmapallokauppiaan pallot, tai jouluihin tai... mä muistan kuinka aamulla heräsin ennen mun vanhempia ja leikin niiten sängynpäädyssä, tai oikeastaan sillä sängynpäädyllä kun se oli sellainen koukeroinen.Kuljetin sormia pitkin niitä koukeroita ja kuvittelin että se oli liukumäki tai vuoristorata.  Muistan sen ja mutsin toimiston ja muistan kuinka faija osti mulle sen ihanan kesämekon, jota olin pitkään halunnut. Mä muistan sen autot ja meidän kodin. Mä muistan jopa meidän kesätalon. Sen poltti joku. Ekana koulupäivänä sain kellon ja se oli mua vastassa koulussa. Muistan kuinka harjoiteltiin kouluun kävelemistä.

Se oli väkivaltainen mies. Mua se tosin löi vain kerran, en edes muista miksi. Muistan vain sen läimäyksen. Sen muistan kuinka se ”koulutti” mutsia kattilalla tai myöhemmin sen tyttöystävää puhelimella. Jälkimmäisen jälkeen en yöpynyt faijalla pitkään aikaan.

Vaimoja sillä mun laskujen mukaan oli neljä, vai viis? Muita naisia ja lapsia ympäri maailmaa.

Faija oli kumma mies. Kaikki piti siitä, kunnes se veti jossakin kohtaa välistä ja sit siitä ei enää tykätty. Silti useimmat muisteli sitä kuitenkin tavallaan positiivisesti, nekin jotka menetti rahansa, kunniansa tai elinkeinonsa. Millä ihmeellä se sen teki. Siitä oli vaan helppo pitää ja siksi kai mä sitä vältin, en halunnut olla missään tekemisissä. Teininä inhosin sen raflaavia tekoja... isoja kukkakimppuja ja kuinka se riparillekin punkes vierailupäivänä. Se oli sitä aikaa kun se oli pappi. Opiskeli teologiaa ja hengaili uskispiireissä. Pappina. Se tuntui nololta. Olisin halunnut samanlaisen isän kuin muilla. Tavallisen. Vähemmän raflaavan. Sellaisen joka olis pysynyt normeissa ja yhteiskunnan raameissa. Se vaan ei uskonut että yhteiset säännöt koskee myös sitä. Siinä sen ura... pisnismies – vankila – pappi – pisnismies – kuolema.

Mä muistan hyvin sen kumman puhelun rikospoliisista. Tieto ruumiin löytymisestä. Iltapäivälehtien otsikot ja spekuloinnit. Postissa sain listan velkojista ja kuoleman myötä rauenneista veloista ja haasteista. En mennyt hautajaisiin. Haudalla kävin käydessäni Suomessa. Hautakiven teksti on sille ominainen, muunneltu totuus – valhe.

Pitkään mietin miltä siitä oli tuntunut, ja mitä se oli ajatellut. Hetkeä ennen kuolemaa. Tajusko se että loppu oli lähellä? Oliko se niin kuin telkkarissa tai elokuvissa? Oliko se yllätys? Tuskin.