nykypäivän ihme

Jeesus minussa on kuin pieni taimi. Se on herkästi nujerrettavissa ja se oma epäilys on valtavan suuri. Tänään mä tunnen tän tuoreen uskomiseni kanssa olevani alakynnessä, huonompi ja heikompi. En osaa usko tarpeeksi. Ei tulis mieleenikään vaan sokeasti luottaa johonkin näkymättömään. Olenko edes sovelias tähän? Huomaan olevani takaisin kouluvuosissa ja miettiväni näistä torstaiaamunnaisista että haluaako ne edes mua tänne. Tunkeilenko? Olenko tiellä? Läpinäkyvä ja valheellinen. Halu on aito, kysymykset sellaisia etten kehtaa niitä ääneen lausua. Liian suuria epäilyksiä, yleistyksiä ja näkemyksiä.

Radiossa soi biisi jossa lauletaan suurin piirtein näin: ”En tiedä uskoisinko Jeesukseen. Oletin kokevani saman tunteen kuin rakastuessani...” Mietin että kai näin joku muukin kelailee kun siitä kerran lauletaankin. Missä on mun ikuinen, sisäinen ja syvä rauha. Miten mä voin näin tolkuttomasti vaan epäillä? Miksi en osaa tai halua heittäytyä mukaan matkaan?

M hyppäsi terapiasta autoon ja sanoi että ”God helps me keep trying” – taisin sanoa että ”Täh” ja rykäistä kahvit väärään kurkkuun. Pyhäkoulusta se nää saa, mutta kyllähän mä sen lapsenuskoa haluan kai tukea.

Myöhemmin oltiin menossa balettiin ja ihan kamalasti myöhässä. Tultiin lounaalta Kummitäti K:n luota ja ajettiin suoraan sinne. Mä ajoin ylinopeutta ja ohitin suoraan sanottuna törkeesti jonon päättyvän kaistan kautta just ennen kuin tie menee ykskaistaiseksi ja matka olis muuten hidastunut. Se mitä en huomannut oli se siviilipoliisiauto siinä jonossa. Tai siis huomasin mä sen sillä hetkellä kun se laittoi vilkut päälle ja lähti mun perään. Kiltisti ysäytän tiensivuun, otan hanskalokerosta rekisteriotteen ja autovakuutuskortin. Kaivan lompakosta ajokortin ja avaan ikkunan valmiiksi. Tää ei ollut täällä mikään pikkurike vaan kai jotain puolitörkeän ja kokotörkeän välimaastosta ja mietin jo et taitaa tulla melkoiset rapsut, eikä mulla edes ole mitään puolustusta.

Poliisi kävelee siihen auton viereen, ottaa ne paperit ja toteaa kuivasti et frouvalla tais olla vähän kiire. Se vilkaisee vakuutuspapereita ja antaa sen takaisin ja kävelee loppujen papereitten kanssa autoonsa. Sillä välin mä istun omassa autossani lasten kanssa ja yritän selittää niille mitä tapahtuu. Kuinka ein tosi väärin ja tyhmästi ja nyt saan siitä rangaistuksen. Se poliisi kävelee takaisin ja antaa mulle rekisteriotteen, mutta pitää edelleen ajokortin kävellessään taas takaisin omaan autoonsa. Me istutaan ja odotetaan ja keskustellaan aiheesta. Lopulta se tulee taas sieltä autostaan, ojentaa mulle ajokortin takaisin. Se sanoo ”Älä tee toiste. Hyvää päivänjatkoa. Ole varovainen” ja kävelee pois.

Mä olisin niin ansainnut rangaistuksen enkä saanut edes varoitusta. Tuuria? Hyvä päivä poliisilla? Oliko se jonkun mun tutun aviomies? Mä melkein kallistuisin sanomaan että se oli nykypäivän ihme. Sain rangaistuksen ilman rangaistusta ja opin läksyni. Armo sai tällä kertaa käydä oikeudesta enkä tosiaankaan halua törmätä samaan poliisiin kun oon tekemässä samaa uudestaan. Ehkä mä voisin sanoa että ”God helped me today” – tekeekö Jumala sellaista? Näin vähäpätöisiä juttuja?