Ei mitään hätää... Eihän?

En saanut harmaata, en taaskaan... ainakaan vielä. Sain lastensairaalan, leikkauksen, hoitojärjestelyitä ja kaksi kotona odottavaa lasta.

Se valitti sitä jalkaansa kai jo perjantaina. En kiinnittänyt huomiota kun ainahan sitä johonkin sattuu ja jos ei muuta niin laastaria o ainakin syytä laittaa. Ja oli se ihottumakin ja kutina ja keskityttiin siihen. Ajateltiin et ehkä se on reväyttänyt jokun pikkulihaksen nivustaipeessa tai jotakin, liioittelee vähän kipua kun sanoo ettei voi astua ja valittaa... Eilen annoin sille ibuprofeiinia ennen nukkumaanmenoa, peittelin sänkyyn ja lopulta se nukahtikin joskus yhdeksän pintaan.

Mä kipusin sinne sänkyyn sen viereen kymmenen jälkeen ja se oli levoton. Heittelehti unissaan ja pyöri ja kiehnäs ja puhuikin. Lopulta yhdentoista jälkeen heräsi itkemään – kipua. Kamalaa kipua, ei saa koskea, ei saa auttaa, ei saa... sattuu vaan, ihan kamalasti. Pakattiin kaksi unista poikaa ja yksi kivusta itkevä tyttö autoon ja lähdettiin, matkalla soitin lääkäripäivystykseen et ollaan matkalla ja ne soitti takaisin ilmoittaneensa sairaalaan että olleen tulossa.

Ensin luultiin umppariksi, niin mäkin luulin. Ajattelin edelleen et se oli vaan revähdys ja nyt oli vatsa kipee tai et vasta oli alun alkaenkin ollut kipeä ja se vaan puhui nivustaipeesta. Kandi oli varma umpparista. ”Attending” oli vastaavasti ihan yhtä varma ettei se ole umppari. Morfiinia, lisää morfiinia, kuvia ja ultraa. Lisää morfiinia ja odottelua. Pahoinvointia morfiinista. Kuume nousussa ja kaikin puolin ihan tolkuttoman kipeä pieni tyttö. Molemmista lonkista löytyi ultrassa nestettä – tulehdus – kutsuttiin paikalle ortopedi ja se kandi oli sitä mieltä ettei se varmaan mitään kauheesti ole. Otetaan osastolle tarkkailuun ja katsellaan. Sen kandin pomo oli toista mieltä. Fifty-sixty, niin kuin Nykänen sanois, onko se viruksen aiheuttama itsestään ohimenevä tulehdus vai bakteeri joka tuhoaa niveltä. Nukutetaan ja imetään neulalla nesteet ja tutkitaan mitä nesteestä löytyy.

Olin ihan varma et se on virus ja menee itsestään ohitse, olin ihan varma et me päästää kotiin ja et elämä jatkuu. Olin ihan varma. En hermostunut, en ollut erityisen huolissani. Olinhan ihan varma. 

Kunnes se nukutus, jonka piti kestää ehkä 45minuuttia venyi tuntiin ja puoleentoista ja lähemmäksi kahta ja... siinä vaiheessa kun leikkurista soitettiin väliaikatietoja, tiesin jo nostaessani puhelimen korvalle ettei uutiset olleet hyviä. Se ei ollut virus, se ei menisi ohitse itsekseen. Se oli bakteeri, ärhäkkä bakteeri. Leikkaava lääkäri kävi kertomassa näkemästään ja varoitti jo että on hyvinkin mahdollista että lonkka joudutaan avaamaan ja puhdistamaan vielä uudestaan. Me palattiin osastolle odottelemaan ja M lähti heräämöön.

Loppujen lopuksi M:n leikkaussaliretki kesti heräämisineen  yli neljä tuntia siitä hetkestä kun leikkaussalissa vielä ennen poistumistani suutelin nukkuvan tyttäreni otsaa. Ortopedi ei lupaillut kotiinlähtöä ennen kuin aikaisintaan perjantaille ja infektiospesialisti tiimi kävi juttelemassa streptokokista ja MRSAsta ja... Odotellessani potilasta heräämöstä soitin puolessa tunnissa toistakymmentä puhelua, sovin pojille hoitajia, peruutin terapioita ja psykologeja ja ilmoitin kouluun ja... Tulevat päivät tulee olemaan täynnä lääkitystä ja suonensisäisiä antibiootteja ja sen jälkeiset viikot suun kautta otettavaa antibioottia. Kuurin pituus kotiinpääsyn jälkeen kuutisen viikkoa.

Mä oon päättänyt etten pelkää. Mä oon päättänyt etten huolehdi. Me ollaan hyvissä käsissä ja kaikki menee paremmin kuin hyvin. En itke.