Siirry pääsisältöön

vastoin odotuksia


Se oli sellainen uusi vuosi. Kaikin puolin hyvä ja mukava. Nyt eletään tätä vuotta. Vielä tänään se on uusi, ehkä huomennakin. Viimeistään ensi viikolla se on tämä vuosi, ei enää uusi.

Palataan eiliseenja viime vuoteen, vielä kerran.

Päivällä M ”kertoi” mulle vitsin. Se istui päivällispöydässä – syömättä taaskaan mitään – kaatoi tahallaan lasinsa ja heitti sen vielä lattialle. En ehtinyt edes sanoa mitään kun kirkas tytön ääni sanoo mulle ”Just joking!” Jostain hampaitteni välistä saan puristettua ulos kysymyksen: ”Was this intended to be a joke?” – ”Yes”. Hmmm... M:n pyyhkiessä lattiaa mä yritän kertoa sille mikä tekee vitsistä vitsin ja miksi tää nyt ei ihan ehkä täyttänyt vitsille annnettuja kriteereitä.

Me mentiin juhliin ajoissa, tarkoituksella. Mun ajatus oli et jos me ollaan siellä ensimmäisten joukossa M ja pojat saa vähitellen kaikki ne ihmiset ympärilleen ja se menee tavallaan kivuttomammin. SE oli niin sanotusti tuhannen pisteen suunnitelma ja kaikki tuhat pistettä kajahti kotiin. Meidän lapsilla oli hauskaa.

M ja K leikki keskenään koko illan. O seuraili isompia lapsia ja pölli niitten limutölkit aina kun silmä vältti. Poika oli täydessä sokerikännissä koko illan ja aina kun se törmäs muhun se puristi aarrettaan kaksin käsin, rystysen valkoisina... en vienyt, juokoot sokerinsa, ajattelin. Kummisetänsä kertoi et siellä se oli yläkerrassa bilettänyt. Ottanut huikan tölkistä, nostanut kädet ylös ja juossut pitkin yläkertaa ja toistanut saman uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Mä olin M:sta ylpeä, se pärjäs niin hienosti ja jaksoi ja leikki. Niin kamalan paljon se on vuodessa oppinut. Siitä on melkein tullut se ihan tavallinen lapsi. Mä en melkein kehtaa enää kutsua sitä erityiseksi, erityisen ihanaksi vaan.

Kotiin me tultiin vasta yhdentoista jälkeen. Yöpaidatkin laitettiin päälle vasta ennen iltakymmentä. Aamulla M heräs ekana, vähän vaille kahdeksan. Täähän meni kuin elokuvissa. Mä olen edelleen jotenkin hämmentynyt siitä.

***

Eilen menetin yhden ulkomaankirjeenvaihtajistani. Tilalle sain rakkaan ystävän takaisin. En sure. Nyt mä odottelen et koska kehtais soittaa... on ne varmaan jo hereillä, mutta 27 tuntia matkalla ja eiliset juhlat päälle tehnee kuitenkin tehtävänsä. 



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi1. tammikuuta 2013 klo 11.40

    Kuulostaa kivoilta juhlilta! =D

    Ja mä oon niin iloinen sun puolesta kun ystävä tuli takaisin kotiin... Mahtaa olla ihanaa! =)

    / Älskling

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää