Siirry pääsisältöön

itsetyytyväistä siirappia ja koulu


Aamulla M kävelee keittiöön ja keroo että Jumala on luonut hänet. Sit se kertoo et hän ja pojat on saman arvoisia ja samanlaisia vaikka erilaisia ja eri-ikäisiä. Mä luulen et niillä on uus pyhäkouluope ja se on tehnyt M:aan vaikutuksen. L nauraa taustalla että kyllä Dr. Letteriellä oli myös suuri osa M:n luomisessa.

***

Mä aloitin eilen lukemaan tän viikon pätkää siitä kirjasta jota me luetaan siellä meidän Torstairyhmässä. Aiheena on avioliitto, parisuhde ja seksi raamatun näkökulmasta. Mä en ollut koskaan tajunnut että siinä kirjassa puhutaan seksistäkin. Oppia ikä kaikki ja ennen kaikkea mä alan tajuta et koulussa siihen kirjaan tutustuttiin vähintäänkin valikoiden.

Me saatiin aiheesta hyvä keskustelu aikaan eilen illalla. Kuinka paljon meidän avioliitossa on kiintymystä ja lämpöä, siis kauniita ajatuksia, asteikolla 1-10. Mihin toisessa silloin aikanaan ihastui? Onko se edelleen jäljellä? Entä mihin L mussa aikanaan ihastui ja onko se vielä jäljellä? Hukkuuko elämä kiireeseen, kaaokseen ja vaippoihin... Teenkö mä itse sen mitä osaan pitääkseni huolta meidän parisuhteesta. Hyviä kysymyksiä ja mielenkiintoista pohdittavaa. Helppoa pohdittavaa just nyt kun parisuhde on kunnossa ja asioista on helppoa puhua. On kiintymystä ja lämpöä. On hellyyttä ja luottamus toiseen. Ne olis hyvä, mutta kiperiä kysymyksiä jos oltais toisenlaisessa tilanteessa.

En mä tiedä mitä mä yritän sanoa... kannustaa kai pohtimaan samoja kysymyksiä. Tuntuu niin siirappiselta ja tekopyhältä hehkuttaa omaa onneaan. Mulla vaan on hyvä mies. Ihan tolkuttoman hyvä mies.

***

Eilen oli M:n vanhempainilta. Aiheena isoon kouluun siirtyminen. Ehkä mulla vihdoinkin on edes vähän rauhallisempi mieli tämän asian suhteen.

Tammikuusta maaliskuulle ne arvioi jokaisen lapsen erikseen. Ne katsoo jokaisen prosessin alusta loppuun ja selvittää mitä se tarkoittaa kyseisen lapsen kohdalla. Esimerkiksi mitä tarkoittaa M:n kohdalla se että se osaa itsenäisesti käydä vessassa? Se tarvitsee aikuiselta vahvistuksen päätökselle. Se tarvitsee apua pyyhkimiseen. Se tarvitsee aikuista muistaakseen vetää vessan. Se periaatteessa osaa tän prosessin JOS tilanteessa ei oo mitään normeista poikkeavaa, esimerkiksi käsipyyhettä vessanpöntön kannen päällä. Jos siinä olis käsipyyhe, koko prosessi pysähtyis koska M ei tiedä mitä sen pitäis siinä kohdassa tehdä.

Sen jälkeen ne tapaa vastaanottavan koulun tiimin kanssa useampaan otteeseen ja lopulta kesäkuussa M:n paperit siirtyy vastaanottavaan kouluun. Elokuussa lähettävä koulu järjestää viimeisen koulutuksen vastaanottavalle koululle jokaisesta sinne siirtyvästä lapsesta.

Elokuussa meidät kutsutaan tutustumaan sen tavallisen tutustumiskäynnin ulkopuolella, jotta M saa tavata uuden opettajansa ja nähdä luokkahuoneensa ihan rauhassa. Jokainen koulupäivä se saa sen tavallisen koulupäivän jälkeen 90 minuuttia erityisopetusta tarvitsemissaan taidoissa. Mitä tää käytännössä tarkoittaa, en vielä tiedä.

Kyllä tästä taittaa tulla ihan hyvä.

***

Mun idoli oli taas kirjoittanut... mä oon niin samaa mieltä, taas ja aina. Miksi niin monelle vanhemmalle lapsen agression kohtaaminen on niin tolkuttoman vaikeeta? Miksi se on mulle, jos nyt ei helppoa, niin ei ainakaan vaikeeta tai vältettävää. Mä luulen et se johtuu siitä et M:n kanssa ei ole ollut mahdollista välttää niitä raivareita, neuvotella ja sovitella. Mä oon tottunut siihen et lapsen agressio on osa elämää. Se on väistämätön osa meidän elämää. M voi raivota pitkäänkin. K selviää yleensä parissa minuutissa. O harvemmin heittäytyy lattialle. Helppoa olla samaa mieltä kun jo toimii sen kaavan mukaan. Meillä kun puhutaan myös meidän vanhempien huutamisista ja törttöilyistä ja jotenkin mä uskon et lasten kuuluu nähdä muutakin kuin lempeetä hymistelyä. Huudetaan ja kiukutaan puolin ja toisn ja sit sovitaan.

Äh kun mä oon tänään ällöttävä ja täynnä itseäni.



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi24. tammikuuta 2013 klo 10.33

    Höpsis, eihän toi nyt pelkkää siirappia liene. Mä sanoisin, että kiitollisuutta. Sen tajuamista, että vitsi mä olen onnellinen ja aikalailla omaa syyttäni, niin mä voin ainakin sanoa itseni tuntien ;)
    Mutta totta on sekin, että harmillisen harvinaista on kuulla puolisoiden vuosikymmenten jälkeen olevan vilpittömän kiitollisia ja onnellisia toisistaan. Ja silloin kun sitä näkee oikein iäkkäässäkin pariskunnassa, niin se on kaunista <3
    m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa24. tammikuuta 2013 klo 14.06

      Mä oon koko viikon pohtinut tätä ja todella saanut todeta miten mua on lykästänyt. Mä en voi valittaa likaisista vaatteista nurkissa, sitä että se pitäis mua palvelijana, ei arvostaisi tai että meidän elämä olis rakkaudetonta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää