Siirry pääsisältöön

discover membership


Kaima lähti, lentokoneella takaisin kotiin. L vei sen kentälle ja kävi ostamassa silmälasit. Sais Kaima ja muut käydä useamminkin, kivaa oli ja ikäväkin tulee. Haluan uskoa että viimeistään vuoden päästä nähdään taas.

Mä pakkasin lauman omaan autooni ja ajelin kuuntelemaan päivän sanaa ja sanomaa. Jäin kirkon membershipseminaariin. Istuin ja kuuntelin ja keskustelin ja liityin. Olen virallisesti seurakunnan jäsen. Ei maksa mitään, eikä kauheesti vaadikaan... sen haparoivan uskon tai enneminkin ehkä halun uskoa. Se kasvaa hiljaa ja jo sen haluaa voi sen helpolla nujertaa. Unohtaa ja laittaa jonnekin taka-alalle. Haluanko edes vaalia? En tiedä. Vähän mua epäilyttää ja ehkä kaduttaakin, epäilen omaa haluani ja tahtoa. Väliaikaista, ohimenevää? Käännän kohta kelkan ja jatkan matkaa toiseen suuntaan? Niinkö?Mihin? Ihan mihin vaan? Miksi? Koska pelkään.

Meillä on ihan sairaan surkeita kokemuksia uskosta, kirkosta ja uskovista. Ne on hulluja. Ne on rajoittuneita ja ehdottomia. Ahdasmielisiä. Syyllistäviä. Niillä on käsittämättömiä sääntöjä. Ne haluaa rahaa ja sun elämän. Ne rekrytoi jäsenensä rekrytoimaan muita. Johtohahmot ennustaa maailmanloppua, saatanaa ja helvettiä toisenlaisille.

L:n reaktio pelottaa. Mä pelkään että se ei ymmärrä tai et se ymmärtää väärin. Se ei usko kirkkoon. Ne on huijausta ja aivopesua ja heikoille – harhautettaville - sitä mistä kirjoitin. Mieluummin olisin sen silmien edessä vahva, en ainakaan heikko. Mä pelkään että se tuomitsee ja kääntää selkänsä, että me ajaudutaan johonkin loputtomaan konfliktiin, ratkaisemattomaan ristiriitaan. Oonko mä niin urpo että mun mies on mun jumala? Ehkä. Ainakin mä tarvitsen sen hyväksyntää. En halua edes ajatella mitä elämä olis ilman sitä. Me ollaan oltu me niin kauan kuin jaksan muistaa, enemmän tai vähemmän samaa puuta. En ajatellut sitä puuta kaataa. Yritä siis rakas ymmärtää.

Mä en koe tietoisesti valinneeni näin. Musta tuntuu että tämä on valinnut mut. Osa potkii ja pyristelee vastaan, osa haluaa hyväksyä ja uskoo saavansa rauhan tätä kautta. Saako? Aika näyttää. Ehkä tää on vaan keski-ikäistymisen mukanaan tuoma kriisi ja johtaa vaan kaaokseen tai sitten ei. Helvetti kun tietäis.

Mun kriisin ydin on L ja se että mä luulen – en tiedä – ettei se ymmärrä ja pitää mua ihan pimeenä. Mä toivon että se antais mulle sisäisen rauhan tässä asiassa mutten osaa pyytää. En uskalla.

Olkoon tämä minun rukoukseni tälle päivälle ja huomiselle ja ylihuomisellekin...

Katso minua Jumala,
jotta tänä keväänä
uskallan nähdä
          tarkoitukseni
          tahtosi
          ja kaiken oleellisen

 Kuule minua,
jotta tuntemattoman kynnyksellä
herään kuulemaan
          kaipuuni
          kutsusi
          ja kanssakulkijoitten äänen
Kosketa minua,
jotta astuisin kevääseen sanoen
          tervetuloa luottamus
          tervetuloa armahdus
          tervetuloa siunauksen salaisuus
...
Runo onIrja Askolan
kirjasta Tie vie, pyhä kantaa
Lainasin sen täältä



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Jutta21. tammikuuta 2013 klo 4.35

    Kyllä kai hän tietää, mihin lähdet sunnuntaiaamuisin lasten kanssa? Olisi outoa, jos ei arvaisi ja tokihan lapset kertovat reissusta aina palatessa kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa21. tammikuuta 2013 klo 5.15

      Tottakai tietää. Enhän mä nyt salaa kirkossa käy ja kyllähän me tästä puhutaankin. Mä nyt lähinnä pohdin mitä siellä sanojen takana, ajatuksen tasolla liikkuu... mitä ajatuksia, pelkoja ja mietteitä.

      Poista
  2. Jutta21. tammikuuta 2013 klo 10.49

    Ok. Epäilet, että puhumisen ja keskustelun takana on henk koht tunteita, joista et tiedä. Luultavasti niin on aina, ihan missä jutussa vaan, jos alkaa funtsia. Tieto lisää tuskaa eli eteen päin täysin valoin molemmat. Juu, ensi kesänä 30 v hääpäivä!

    VastaaPoista
  3. Jutta21. tammikuuta 2013 klo 10.50

    Meillä siis! Melkoinen matka.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi21. tammikuuta 2013 klo 11.31

    Ymmärrän sun prosessia ja fiiliksiä. Itse mä olen kasvanut uskoon ihan lapsesta ja olen kiitollinen siitä. Jotenkin ihan ihmeellistä, miten se näyttäytyy eri elämänvaiheissa ja millaista rikkautta siitä kumpuaa silloin, kun muuten on elämässä karumpaa. Eipä noista jutuista aina paljon 'avauduta' ja siksi on mielenkiintoista lukea, kun analysoit asiaa. Voi että tästä aiheesta riittäisi tarinaa :)
    Luin, kun olit kirjoittanut isästä. Veti aika sanattomaksi. Ja sitä taustaa vasten on ihan mahtavinta, että sulle on annettu L! Kyllä se ymmärtää :)

    Terveisin
    m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa21. tammikuuta 2013 klo 19.03

      Ihanaa m! Mä tarvitsisin mentorin tähän prosessiin... kiinostaisko homma?

      Poista
    2. Muusa Liinpaa21. tammikuuta 2013 klo 19.03

      Ja sanot ihan rohkeesti jos et halua tai et usko että on aikaa tai... ihan mitä vaan...

      Poista
    3. Anonyymi24. tammikuuta 2013 klo 10.48

      Ilman muuta :) silleen slowly but surely. Luen just itsekin yhtä tosi hyvää kirjaa luterilaisesta hartauselämästä. Ihan mielettömän hieno se kantava ajatus, että hengellisessä elämässä ei tarvitse tavoitella jotain korkeita (ja siis pettyä ja epäonnistua) vaan saa vaan ottaa vastaan "valmiita lahjoja".
      Ja siis slowly ihan vaan siksi, että vrk tunnit menee niin sukkelaan töissä ja arjessa. Mut pidetään homma vireillä!
      m

      Poista
    4. Muusa Liinpaa24. tammikuuta 2013 klo 14.07

      Kiitos m! Ihan silleen hitaasti ja harvakseltaan ajattelinkin... mä vaan tartten sellaista tietynlaista soundboardia omille aatoksilleni aina välillä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää