Siirry pääsisältöön

kaupassa


Tuli siitä hyvä päivä. Hyvä päivä silläkin uhalla ettei meidän vanhempien aivoihin tunnu tallentuvan se ettei M:n kanssa kauppaan meneminen lauantaisin ole hyvä ajatus ellei itse ole vähintäänkin ottanut rauhoittavia tai kännissä.

Mä tiedän että monissa suomalaisissa lapsiperheissä käydään ruokakaupassa ilman lapsia. Siihen on syynsä. Meillä nyt on vaan aina käyty ruokakaupassa koko perheellä. Mulla on myös sellainen mielikuva että iän myötä sen kaupassa käymisen pitäis helpottua, tai siis että siinä on sellainen käyrä jossa sen vauvan kanssa on helppoo käydä kaupassa ja sit vähän myöhemmin siitä tulee graduaalisti vaikeampaa ja vaikeampaa kunnes taas helpottaa.

Poikien kanssa kaupassa käyminen on verrattain helppoa. Riippuen omien hermojen sietokyvystä voi pojat olla a) ostoskärryissä – kahlittuina b) autokärryissä – semimobiileina tai c) jalan – vaatii lyhyttä ostoslistaa ja täsmäiskua kauppaan. Niitten kanssa voi kuitenkin käydä ostoksilla ilman että toivoo kuolemaa.

M:n kanssa lauantaikauppa johtaa vähitellen siihen että me molemmat L: kanssa tuijotetaan lasittunein silmin toisiamme ja kysytään et miksi me tultiinkaan tänne. Mä luulen että se perimmäinen ongelma on ne lauantaiset ihmislaumat ja se hälinä, erkkakielellä ylistimulaatio. Ongelma ei ole raivarit karkkihyllyllä tai se et se haluais katsella vaan leluja tai oikeastaan mikään sellainen käsinkosketeltava... M nyt vaan on ihan hillittömän hankala. Se haluaa ja ei halua, sillä on kylmä ja kuuma, se haluaa syliin ja pois sylistä. Sillä on pissahätä ja kakkahätä ja jano ja nälkä. Sitä väsyttää ja ei väsytä. Jos me mennään oikeelle, se haluu vasemmalle. Se hyppii ja vääntää ja kiemurtelee ja sit se satuttaa itsensä ja sit se itkee ja sit...

Kun kaupasta pääsee kotiin, saa lapset sisälle, kädet pestyä, ostokset sisälle ja vielä kaappeihinkin tarvitsee ehdottomasti oluen ja hetken rauhaa. Olutta on tarjolla, rauhaa ei.

Kevään eka shortsipäivä... 

Vaihtoehto a) kahlittuina kärryyn

Kommentit

  1. Olenkin ihaillut miten teillä jaksetaan (uskalletaan) käydä kaupoissa lasten kanssa, varsinkin yksin viikolla. Lopetin poikien kanssa yksin kauppareissut heti kun alkoivat kiemurrella ulos noista kauppakärryn vöistä, edes autokärry ei pitkään kiinnosta vaan kädet ylettyy aika pitkälle vetämään purkkeja alas hyllyiltä tai pyyhkimään lattiaa.
    Tehdään yksi iso kaupparetki yhdessä per viikko tai sitten vuorotellen. Nyt olen tehnyt netistä tilauksen luomutuotteita, jopa pesuaineet, jee!

    Mitä tulee ylistimulointiin. Meidän perheessä on tasan kaksi leiriä, se joka tykkää hälinästä, äänistä ja jaksaa kuin Duracell pupu (ei välttämättä kuitenkaan ihmismassoista) ja se joka ahdistuu. Arvaa mihin itse kuulun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon lasten syntymän jälkeen oppinut ymmärtämään miksi kaikki vanhemmat parkkeeraa kärryt aina keskelle käytävää. Ennen lapsia se oli musta ihan käsittämätöntä. Silti käyn kärryt aina läpi ennen kassalle menoa - vahingosta viisastuu. K:n oon kerran sitonut kärryyn kuormasidontaliinalla, sen jälkeen se on pysynyt kärryssä ilmankin. Meillä itku tulee turvavöistä ja se on rangaistus.

      Poista
  2. RESPECT! Mä en itsekään mene mielelläni lauantaisin kauppaan ;)

    Ja meillä kauppareissut on kyllä tooodella harvinaista herkkua lapsille muinakin ajankohtina. Pojat kun kyllä istuu noissa tuplavaunuissa, mutta kina tulee siitä, kumpi istuu sillä puolella missä on se metalliketju, jolla kärryt lukitaan toisiinsa.

    Meillä siis käydään kaupassa illalla lasten nukkumaan menon aikoihin. Ja mä oon yleensä se vika, jonka jälkeen vartijat sulkee ovet. Ja pikkukaupasa käydessäni jätän lapset autoon (!!!!!) keskenään, kun juoksen hakemassa maitoa tms.

    Ihana kevät. Täälläkin aurinko on paistanut koko viikonlopun ja luo uskoa, että kaikki tuo lumimäärä sulaa ennen juhannusta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, meillä ei oo metalliketjuja kun kärripojat palauttaa kärryt kaupan eteen ;)

      "Pikkukaupassa" me käydään poikien kanssa kun M on koulussa. Isommat ostokset tehdään kerran tai kaks kuussa ja siihen tartten L:n mukaan jo ihan sen takia et sitä kamaa on aika paljon. Osaishan toi käydä yksinkin, mutta molemmat tykkää ostaa ja hypistellä ruokaa.

      Tottakai se lumimäärä sulaa ja teillä on kesä kuitenkin ennen meitä :)

      Poista
  3. Todellakin, RESPECT! En itse selviytyisi kaupassa kolmen lapsen kanssa ;)

    Tämän yhden erityisen kanssa kauppareissut sujuvat vaihtelevasti. Ruuhkia yritän välttää, eli lauantaisin pitää lähteä heti aamulla... Ja se, että antaa lapsen vedettäväksi sellaisen muovisen ostoskärryn (se ostoskorin ja ostoskärryjen välimuoto, joita viime vuosina on ruvennut tulemaan kauppoihin), on ollut huippujuttu. Sanoinko, että vedettäväksi? Juu ei, lapsi haluaa välttämättä työntää, vaikka se hankalaa on. Ei auta neuvottelut, mikä olisi järkevää ;)

    Kolmihenkiselle, työssäkäyvälle perheelle ei onneksi tarvitse suuria ruokamääriä ostella ja liityin luomuruokapiiriin, joten osan ruoasta saa tilata netistä :) Olen itsekin huomannut, että tuo mainittu ylistimulaatio on kyllä ongelma, kauppareissu ei saa kestää liian pitkään.

    Lapsi on vain kovin innoissaan kauppareissuista, joten kyllä minä hänet mukaan otan. Ja toisaalta, välillä on pakkokin, jos mies on viikonloppuna töissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mekin yritetään välttää sitä pahinta kaaosta, mut joskus vaan ei aivot toimi ja ollaan kaupassa lauantaina kahden aikaan - paha virhe. Täällä on joissakin kaupoissa sellaisia lasten ostoskärryjä ja joku multa kysyi et käyttääkö meidän lapset niitä.... siis EIIIIIIII! Johan siinä menossa jollakin - asiakkaalla - lähtis henki tai ainakin mä saisin maksaa niitten lääkärireissun ja korvata kauppiaalle rikkimenneet tuotteet.

      Kaupassakäynti on musta hyvää harjoittelua ja toisaalta siellä ei muita haittaa jos M on hankala, se haittaa vaan meitä jos on jotakin haitatakseen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän