Siirry pääsisältöön

ne isot


On maaliskuun kahdeksas, aurinko paistaa ja on oikeesti aika ihana kevätsää. Nappaan M.n koulubussista suoraan autoon (paha ja osin tiedostamaton virhe) jotta päästään muutaman sadan metrin päähän puistoon kun en tosiaankaan vielä jaksa sinne kävellä saati tapella kolmea lasta sinne ja takas. Autoon olin jo pakannut pojille kahdet nukenrattaat ja M:lle potkulaudan ja fillarikypärän. Sen potkulaudan olis tietysti pitänyt olla polkupyörä eikä potkulauta vaikka yleensä se puistossa itkee sitä ettei saanut ajella sinne potkulaudalla kun ei kuitenkaan jaksa sillä molempiin suuntiin.

Siinä vaiheessa kun purin laumaa sit puiston vieressä ulos autosta itkettiin sitä et mun piti ottaa pojatkin ulos autosta enkä ehtinyt just sillä punaisella sekunnilla pitämään hänen potkulautaansa pystyasennossa vaan laskin sen maahan. Lopulta me potkulautailtiin ja työnnettiin niitä nukenrattaita parikymmentä metriä leikkitelineille ja seuraava itku tuli siitä kun se nyt ei just tällä kertaa saanutkaan sitä fillarikypärän lukkoa itse auki. Tässä vaiheessa me saadaan onneksi yhdessä täsmennettyä suru siihen oikeeseen syyhyn, siihen et me ei mentykään kotiin vaan lähdettiin puistoon ja M olis halunnut leikkiä yksin kotona tai olla mun sylissä. Näennäisesti loistavat ideat osoittautuu meidän perheessä aika usein huonoiksi valinnoiksi.

Iso koulubussi kaartaa liikenneympyrään ja sylkäisee ulos satakunta lasta ja hetken maailmassa on äänekäs kaaos. Autoja, vanhempia, lapsia, polkupyöriä, potkulautoja, koiria, rattaita, pikkusisaruksia... Mä näen et M on lähellä paniikkikohtausta ja me siirrytään kiipeilytelineille ja ne sata lasta vanhempineen valuu sinne meidän perässä. Hetken päästä M haluaa taas itkien syliin... ne isot tuli liian lähelle, ne isot lapset. Viereinen äiti ”lohduttaa” mua sanoen että kyllä toi ensi vuonna helpottaa kun siitä tulee M:lle jokapäiväistä koulun pihalla. Se viereinen äiti ei tiedä. Mä nyökkään ja hymyilen ja ohjaan lapset puiston toiselle laidalle, sinne pienempien leikkipaikalle. M menee edeltä potkulaudalla ja pojat yrittää juosta sitä kiinni rattaittensa kanssa. Mä kävelen ja itken. Mitä muutakaan mä voin miettiessäni mun pientä tyttöä siellä ison koulun pihalla ensi vuonna. Yksin. Niitten isojen keskellä.

Tästä eteenpäin meidän pitää kai olla siellä kiipeilytelineillä jokaisena aurinkoisena päivänä, kun se iso koulubussi sylkee kaikki naapuruston koululaiset ulos. Me harjoitellaan isojen lasten kanssa leikkimistä. Me harjoitellaan hälinää ja kaaosta. Me harjoitellaan. Syyskuuhun on vielä onneksi aikaa. Kesäloman alkuunkin on vielä aikaa. Me ehditään vielä harjoitella tätä.

Aiemmin päivällä me oltiin poikien kanssa musiikkileikkipaikalla oman "kylän" ostarilla...







Tunnisteet:

Kommentit

  1. sanna9. maaliskuuta 2013 klo 5.34

    Ihania kevätkuvia ja suloiset pojat. Otsikko olis voinut viitata heihinkin, niin isoja jo ovat!

    Mä mietin, et tunnetteko ketään isompaa koululaista? Täällähän on kummioppilaat ekaluokkalaisille jne. Ettei ne kaikki isot olisi vaan pelottavaa massaa, vaan siellä olisi tuttuja kasvojakin joukossa?

    Mäkin mietin jo paljon koulujuttuja ja meillä menee mimmi vasta eskariin. Onneksi saitte sen erityiskoulukyydin, se ainakin varmasti helpottaa kouluunmenoa.

    Onneksi syksyyn on vielä aikaa ja saatte treenata. Ehkä tuollainen shokkihoito on hyväksi, kun sitten siitä tulee rutiinia.

    Ja voi ystävä kallis, kun vaan voisin olla siellä halaamassa sinua ja pyyhkimässä kyyneleet. Ei saa itkeä, kaikki järjestyy kyllä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää