Siirry pääsisältöön

se missä puhutaan kotihoidontuesta ja kotihoidosta


Hesarissa julkaistiin Anu Silfverbergin kolumni kotiäitiydestä ja kotihoidontuesta ja maahanmuuttajista ja päihdeäideistä. Sen julkaisemisesta on jo useampi päivä ja luin sen ekaa kertaa heti silloin. Luin sen uudestaan jonkun linkittäessä sen naamakirjaan ja sit luin sen vielä kolmannen kerran tänään. Ekalla kerralla se meni jotenkin ohi enkä osannut suhtautua koko kirjoitukseen mitenkään. Tokalla kerralla lopetin lukemisen jossakin välissä ja kolmannella kerralla – josta tuli samalla neljäs ja viides – rupesin oikein ajattelemaan asiaa. Ihan asiaahan siinä periaatteessa puhuttiin ja ehkä mun oli niin vaikeaa suhtautua koko asiaan kulttuurien eroavaisuuksien takia eikä niinkään siksi että oon itse se kotiäiti.

Toisaalta mä kuulun omalta osaltani – korostan omalta osaltani – tähän Nina Mikkosen kastiin ja olen täysin ehdottomasti omien lasteni kotihoidon kannalla. Haluan puolustaa muidenkin mahdollisuutta kotiäitiyteen ja samalla siis sitä että sen valitseminen olisi yhteiskunnassa mahdollista ja mielekästä, muillekin kuin vähäosaisille, maahanmuuttajille ja päihdeäideille. Kärjistän, tiedän. Tunnen monta kotiäitiä, jotka eivät ole vähäosaisia, maahanmuuttajia tai päihdeäitejä – siis Suomessa – äitejä jotka nyt vaan ovat valinneet hoitaa lapsensa kotona riskeistä ja tappioista huolimatta. Mun mielestä olis oikein ja mielekästä mahdollisuus valita se kotona olemisen mahdollisuus ilman että perhe kärsii valtavia taloudellisia tappioita niin sen hetkisessä elämässä kuin myöhemmin eläkeiässä. Tässä astuu kuvaan individualismi ja se ettei perhe ole aidosti yksikkö suomalaisessa yhteiskunnassa vaan perheessä on erillisiä aikuisia tai yksi aikuinen ja sit ne lapset. Ainakin näin verotuksellisessa ja taloudellisessa mielessä. Mulle kukaan ei maksa kotihoidontukea. Meidän lapsista ei saa lapsilisiä. Meidät saa vähentää verotuksessa.

Hypätään meren tälle puolen. Hypätään tähän meidän osavaltioon täällä länsirannikon pohjoisessa kulmassa, Kanadan alapuolella. Vaikka kuulun siihen Nina Mikkosen laumaan, haluan silti painottaa että mä haluan mennä töihin. Mitä nopeammin, sitä parempi. Kaipaan töihin. Kaipaan työyhteisöä ja sen mukanaan tuomaa aikuisten välistä kommunikaatiota. En halua luoda uraa, en halua tehdä niin sanottua kokopäivätyötä, ainakaan perinteisessä mielessä. Sitten haluan todeta sen että M on koulussa 20,5 tuntia viikossa, tässä kohdassa pääsen siis ”helpolla”. Normi M:n ikäisen kouluviikko on 3-4 päivää viikossa 2,5-3,0 tuntia päivässä. Pojat täyttää kesäkuussa kolme. Ne menee syksyllä kouluun kahtena aamuna eli mulla on kotonahoidetuista lapsista huolimatta  kuusi tuntia ihan omaa aikaa – ehkä – jos M menee aamupäiväksi kouluun. Kuusivuotiaan lapsen koulupäivä on jo 6,5 tuntia viitenä päivänä viikossa.

Perheet voidaan karkeasti jakaa täällä kolmeen tai ehkä neljään kategoriaan. 

Ekassa on ne joiden on oman perheen talouden takia pakko tehdä töitä. Molempien aikuisten, tai sitten sen ainoan aikuisen. He ovat päivähoidon asiakkaita. Täällä päivähoito ei ole varhaiskasvatusta vaan lasten säilytyspaikka, siis kahdestatoista viikosta sinne kolmeen vuoteen asti.

Tokassa ryhmässä on meidän perheen kaltaiset, keskiluokkaiset perheet joissa toinen vanhemmista ansaitsee elannon ja toinen hoitaa lapset ja tekee töitä jos haluaa tai JOS se on mahdollista. Mulla on useampikin ystävä joiden lapset ovat jo lukioikäisiä, mutta perheen isä matkustaa työnsä takia tai tekee pitkää päivää kuten L, ja näin lasten elämä, tulemiset ja menemiset on täysin sen toisen vanhemman harteilla. Mene siinä sitten töihin... kuka palkkaa ihmisen joka voi tehdä töitä aina joskus ja vaan sillä ja tällä aikavälillä ja silloinkin yleensä niin ettei yhtenä päivänä viikosta ehdi töihin oikeastaan ollenkaan, ja sit on opettajien koulutuspäivät, ja kokouspäivät ja pyhäpäivät ja lomat ja kesälomat... Niin, ja jokainen hyvä äitihän tekee koulussa myös vapaaehtoistyötä vähintään kerran viikossa.

Kolmanteen ryhmään kuuluu tinkimättömät uraihmiset. Molemmat vanhemmat tekee pitkää päivää, matkustaa ja rakastaa työtään. Kärjistetysti – tai ei edes kärjistetysti – vanhemmat riitelee siitä kumman on pakko olla iltaseiskalta kotona. Meillä on ystävinä myös tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä. Heillä on nanny ja jokainen näistä äideistä on omalta osaltaan tehnyt surutyötä siitä että lapsi kutsuu nannyään äidiksi.

Neljänteen ryhmään kuuluu se pieni osa ihmisiä, joilla on niin paljon rahaa että voivat tehdä mitä lystäävät.

Haluan kasvattaa lapseni kotona. Haluan että mä olen näitten lasten Äiti – joo, isolla Äällä. Haluan tehdä töitä, mutta koska kuulun siihen kakkosryhmään. L tuo leivän taloon ja mä voin korkeintaan kerätä voita ja hilloa päälle sen puitteissa et leipä kuitenkin tulee taloon.

kalsarikallet odottelee M:n koulubussia



Kommentit

  1. Meillä on myös tuo tilanne 2.
    Joskus mietin, pitäisikö olla yhteiskuntakelpoisempi, onko epää kun pääsääntöisesti ollaan yksien (tai puolentoista) tulon varassa, mitä sitten kun olen eläkkeellä, enkä saakkaan eläkettä, menevätkö (suunnattomat) kykyni hukkaan.

    Ja sitten on sellaisia päiviä kuin eilinen: kun en nähnyt lapsia kuin vilaukselta - sähkösanomatyyliin kyselin kuulumiset ja vajosin puolitokkuraiseen koomaan. Juuei.
    Oli sellainen olo, että olen menettänyt jotain todella tärkeää: vähintään lapsen ensiaskeleet tai jotain.

    Juu-u: kakkosryhmä kannattaa! Niin paljon mieluummin olen siellä meidän leivänmuruja tursuilevan keittiönpöydän lähistöllä huokailemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin toivoisin että kotiäidit ei olis kakkosluokan kansalaisia. Että ne ei olis eläkkeettömiä lainsuojattomia.

      Poista
  2. Niin.. Minusta nykymuodossaan suomalainen kotihoidontuki tarkoittaa sitä, että keskituloiset maksavat pienituloisten nuorimman lapsen hoidon kotona. Eräs ongelma on, että moni hoitaa kotona vain sen nuorimman lapsen, muut tuupataan päiväkotiin. Eli kunta saa perheestä yhdet verotulot ja säästää yhden päiväkotipaikan, mutta saa järjestää päiväkotipaikan muille perheen lapsille.

    Ulkomailla työskennelleenä sanoisin, että Suomessa on muutenkin lyhyt työaika ja pitkät vuosilomat, joten kotihoidon tuen voisi siirtää romukoppaan ja kehittää osa-aikatyömahdollisuuksia. Osa-aikatyössä eläkettä kertyy, työkokemus karttuu ja monen äidin pollakin voisi todennäköisesti paremmin. Kotihoidon tukihan kehitettiin alunperin maatalon emännille, jotka eivät voineet käyttää subjektiivista päivähoito-oikeutta (ainakaan maatilan kannalta järkevällä tavalla). He hoitivat lapsensa tilanhoidon ohessa. Aika kauas on menty, kun nykyajan lattemammoja miettii ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osa-aikatyö olis varmasti ratkaisu monen perheen tilanteeseen. Samalla sitä päivähoitoa vois mun mielestä kehittää niin että olis järjellistä pitää lapset siellä päiväkodissa puolipäiväRYHMÄSSÄ ja joko lainsäädännöllisesti tai muuten kannustaa kotona olevia vanhempia siihen.Ehkä koko systeemi pitäis pistää remonttiin, mutta mahdollisuutta kotiäitiyteen en kyllä menis poistamaan.

      Latteäitiydessä en sinällään näe mitään pahaa, ainakaan niin kauan kun ne lapset tai se lapsi istuu siellä kahvilassa eikä päivähoidossa. Vai pitäiskö? Kyllä mulla kotiäitinä on mun mielestä oikeus kahviini, myös kahvilassa. Vielä kun sais lakisääteisen kahviTAUON.

      Poista
  3. Luulen että Suomessa voi olla vaikea ymmärtää tätä kakkosryhmän b-luokkaa, eli kotiäiteja jotka haluaisivat olla töissä mutta eivät pysty, ei siksi etteikö löytäisi töitä vaan ettei heillä ole "varaa" tai muuten mahdollisuutta. Miten voi olla mahdollista ettei ole "varaa" mennä töihin, eikö työnteko ole kannattavaa? (Tietenkin näinkin voi käydä keinotekoisesti Suomessa jos toimentuloetuisuuksilla eläminen on kannattavampaa kuin matalapalkkatyö.) Mutta täällä yhtälö on usein matalahko palkka jota rokottaa korkeat päiväkotimaksut, ei-joustava työ, pitkät työmatkat, työstä muut aiheutuvat kulut y.m. ilman kaikkia niitä perheystävällisiä etuja ja oikeuksia joita Suomessa on. Plus juuri kuten sanoit että julkisen koulun toimivuus on laskettu siten että toimintaa ylläpidetään osaksi vanhempien osallistumisen kautta. Toinen juttu on se, että koululaisilla on pitkät lomat, mutta vanhemmilla juuri ne parin viikon vapaat, usein ei sairaslomia, varsinkaan ei jos lapset ovat sairaita.

    Melkein kaikki tuntemani perheet joissa molemmat vanhemmat ovat töissä ovat joko niin suuripalkkaisia että heillä on varaa ottaa hoitaja kotiin (ja silti voi olla vaikea löytää hyvää hoitajaa vaikka on varaa maksaa), varaa koko kesän pituisiin kesäleireihin y.m., tai sitten avuksi on tullut isoäiti paikkaamaan päiväkotia tai lapset ovat jossain muussa ei-virallisessa, edullisemmassa hoidossa.
    Jotkut äideistä tekee töitä kotoa käsin osa-aikaisesti, ovat aloittaneet oman pienen yrityksen tai vastaavaa, siten että ovat käytettävissä kun lapset ovat kotona koulusta. Ja sitten ystävinä on myös niitä kotiäitejä joiden lapset ovat jo aika isoja ja ovat koulussa, kotona käy siivoja y.m., mutta silti ovat HYVIN kiireisiä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä osut ihan nappiin ja mietinkin eilen illalla et tais jutusta jäädä pointti pois just tän takia. Välillä kadehdin niitä suurituloisia, mutta sit mietin taas et silloin jäis lapset aika vieraiksi. Mun ystäväpiirissä on paljon osa-aikaisesti töitä tekeviä ja sit myös niitä jotka on kotona joko tottumuksesta tai ehkä siksi ettei ole uskallusta tai halua palata työelämään...

      Poista
    2. Tuo jälkimmäinen on mun pelko, ja siksi haluan palata töihin syksyllä. Varmaan voitaisiin kituuttaa eteenpäin näillä samoilla tuloilla mitä meillä nyt on, mutta pelkään että jos en pian palaa nousee kynnys oman pään sisällä liian korkeksi. Kiitos freelance-töiden ei CV:ssä oleva aukko hirveästi pelota, mutta toki haluaisin myös tehdä jotain mitä itseä enemmän kiinnostaisi, eli vähän jotain urantapaista kaipaan myös.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi