Siirry pääsisältöön

ulos kaapista vai meniskö takas?


Mä tiesin et jossakin välissä mä olisin tässä kohdassa, ja taisin siitä jopa joskus tän kriisin alkumetreillä mainitakin... aihe on mulle edelleen arka, varmasti tarpeettomastikin ja varmasti siksi olen edelleen mieluummin hiljaa ja kuulen varmasti sanoja ja sävyjä sielläkin missä niitä ei edes ole. Tästä on tullut julkista, olen tullut ulos kaapista.

Käyn nykyään kirkossa, olen käynyt jo... ootas, kohta yhdeksän kuukautta. Ennen en käynyt – ikinä. Tai siis kävin kouluaikana ne pakolliset ja sit häissä ja rippikirkoissa ja sit kerran täällä mukulamessussa ja kerran adoptiota varten. Onhan se kai iso muutos? Ainakin olis varmasti helpompaa jos olisin ikäni käynyt kirkossa ja kaikki olis aina siitä tienneet ja kaikki olis niin kuin aina ennenkin. Mä ymmärrän oikein hyvin ettei kaikkia kiinnosta, ei muakaan ennen kiinnostanut ja näinpä en aiheesta puhu jos siitä ei kysytä ja kysyessä vastaan kysymykseen. Mulla ei oo mitään tarvetta levittää ilosanomaa kellekään vaikka ehkä monen mielestä pitäiskin ja mun puolesta jokainen saa löytää ilosanomansa ihan itse.

Mä en edelleenkään osaa itsekään luokitella itseäni oikein mihinkään ryhmään. Olenko uskovainen? – Kai... ainakin jollakin mittarilla, ja seuraavalla en sit taas ollenkaan. Mua on vaikeeta lokeroida, tiedetään ja se on helposti ärsyttävää.

Kyllä. Minä käyn kirkossa yhdessä kolmen lapseni kanssa miltei jokaisena sunnuntaina. Ensi sunnuntaina en ehkä ehdi, tulee vieraita. Käyn kaksi kertaa kuukaudessa äitien aamupäiväryhmässä ja sitä ryhmää edeltää edellisenä iltana tiimipalaveri kun kuulun siihen vetotiimiin. Tässä ryhmässä oon käynyt siitä asti kun M oli reilun vuoden ikäinen ja piti löytää halpaa ohjelmaa. Sen lisäksi yritin jo syksyllä aloittaa sen Raamiksen mutta se kaatui omaan aikataululliseen mahdottomuuteensa ja kun kalenteri keväänpuolella välkeni menin mukaan. Menin mukaan koska osa niistä ryhmän naisista oli siitä toisesta ryhmästä tuttuja ja ajattelin että myös pojat sais sieltä ikäistään leikkiseuraa. Jatkaisin, ja jatkankin ryhmässä myös jatkossa. Nyt ollaan tauolla kun ryhmän vetäjä menee lonkkaleikkaukseen. Ai, niin... luenhan mä päivittäin sitä blogiakin. On muuten hyvä ja mielenkiintoinen jos tän sortin asiat yhtään kiinnostaa, ollut mulle tavallaan hyvä ponnahduslauta ja sellainen sparraaja, ihan kuin ne sunnuntaiset sessiot Pastor Benin kanssa. Viimeiseksi vielä, L on ihan ookoo tän asian kanssa. Nauraa joskus partaansa – ei sillä oo partaa – mutta nauraa kuitenkin, hyväntahtoisesti.

Monesti mieleni tekisi kuitenkin kirjoittaa tiedote, laminoida se ja ripustaa kaulaan. Otsikkona Yksiksen suhde Jumalaan... tai jotakin muuta sopivaa.


Kommentit

  1. mistä lie tällainen syvällisyys mukaani tarttunut: "jokaisen jäsenen syy olla jäsen on yhtä arvokas"
    - ja jatkan tämän kehittelyä, että jokaisen tapa uskoa on yhtä arvokas. Samoin kuin motiivi jäsenyyden takana.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi