Siirry pääsisältöön

huomioita - kipeitä ja suloisia


On mielenkiintoinen tunne katsoa omaa kaksivuotiastaan leikkimässä. Siis ihan oikeesti leikkimässä sellaista – tää ottaa nyt vaatteet pois kun se on menossa uimaan ja sit se menee tällä veneellä ja se vene kaatuu ja nyt tää toinen tyyppi tulee ja pelastaa sen ja sit ne laittaa mekot päälle ja lähtee näillä vaunuilla juhliin palatsiin (barbeilla) – oikeeta leikkiä, leikkiä yhdessä ja vuorovaikutuksessa mun kanssa, leikkiä jossa on juoni ja tulevaisuus ja tapahtumia... se on yhtä aikaa ihanaa ja mun sielu hymyilee lämmintä kaunista hymyä, ja samalla ihan äärettömän surullista kun muistan että mulla on neljävuotiastytär, joka ei edelleenkään osaa leikkiä näin... toiselta se tulee harjoittelematta, luonnollisena taitona.

Mä vien M:n koulutarvikelaatikon kouluun tiistaiaamuna, kerroin kuvin ja sanoin tulevani... avaan luokan oven ja se kai näkee mut mutta ei katso, ei tervehdi, mä en kuulu sinne. Ymmärrän ja suren silti.

Tapaan M:n sovitusti luokan ovella, mennään autismiluokan – SNAPS:n – Open Houseen. Se menee reippaasti sisään tervehtii opettajia pyydettäessä ja katsoo silmiinkin kun muistutetaan. Se leikkii autoilla ja keittiöllä tunnin verran opettajan kanssa ja yksin... mä nään miten hermostunut se on kun se pyörii siinä tuolilla ihan kuin sillä olis kova pissahätä – ei ole, se on vaan hermostunut ja ahdistunut ja vähän kai peloissaankin.

Me lähdetään kotiin ja ihan niinkuin meidän kuvallisessa ohjelmassa kerron että mennään kotiin... Silloin se tulee – ”EI!!!! Mä meen bussilla kotiin!!! En halua, en tahdo mennä sun kanssa autolla, koulusta mennään kotiin bussilla!!!!!!” -  Mä oon tottunut, pysyn rauhallisena, pysäytän, selitän... taas kerran, uudestaan ja uudestaan. Me päästään autoon... ”En halua tätä autoa, haluan sun auton, on liian kuuma, käteen sattuu, haluan syliin, haluan ravintolaan, haluan... en halua, haluan, en halua – EI!” Kysyn oliko rankkaa tavata uusia opettajia ja uusia koulutovereita? - ”Joo, oli... haluan olla ihan yksin” Tuntia myöhemmin helpottaa, M tekee pöydänääressä tehtäviä.

O seisoo sohvalla. Moni kieltää, mä hurraan... mun lapsi on oppinut seisomaan pehmeällä alustalla. Se hyppää kömpelösti alas sohvalta ja kaatuu... mä hurraan taas vaikka moni kieltäis. Mun lapsi hyppäs alas jostakin ensimmäistä kertaa.

Me ollaan puistossa. K hyppii tasajalkaa ensin korokkeelle ja sitten sieltä alas. Sen jälkeen se kiipeää verkossa kuin pieni hämähäkki ja liukuu sellaista palomiestolppaa alas. Se juoksee mun syliin ja pussata moiskauttaa suoraan suulle. Supermies.

Tänään mua itkettää taas ja mä suren pienen palasen... mä haluaisin suojata sitä koko maailmalta enkä voi enkä pysty enkä saa. Mä pelkään ja suren niin että olen fyysisesti pahoinvoiva ja tiedän että mun pitää luottaa, mun pitää jaksaa luottaa – järjestelmään siihen että ne pitää siitä huolen silloinkin kun mä en itse seiso vieressä.



Kommentit

  1. Ihana M kun osaa sanottaa "tuskaansa", pitkän matkan olette jo kulkeneet!

    Mahtavaa O, siitä se lähtee. Ekasta hypystä <3

    K on ihan varmasti selviytyjä, highschoolin prom king, urheilujoukkueen kapteeni. Kaikkien tykkäämä duudsoni, josta ei voi olla pitämättä.

    Ja hei, kyllä kaikki meistä vanhemmista miettii näitä samoja asioita. Eilen mun neiti viisvee sai uuden Barbie DVD:n (Sallittu 3 vuotiaasta ylöspäin.) Ja sit kun en ollut koko ajan vieressä (laitoin pyykkejä), niin häneltä tuli itku, kun joku noita olikin ilkeä. Ja mun kainalossa sitten juuri ja juuri uskalsi pitää silmiä auki, kun vakuutin että näissä on aina onnellinen loppu.

    Ja tänään pikkupikkuveikka ei uskaltanut mennä omaan sänkyynsä vaan osoitteli sitä ja hoki: "Mikä toi on?" osoittaen tyhjään sänkyyn. Meni hetken ennen kuin tajusimme miehen kanssa hänen tarkoittavan varjoja. Ja siinä mies sitten teki hassuja varjokuvia ja selitti, että niitä ei tarvitse pelätä... Parin tunnin kuluttua oli kääntynyt niin, että pää oli veikan lähellä, vaan sängynpäädyt välissä. Yleensähän ne löytää samasta sängystä.

    Mä vaan mietin, et miten mä voisin "karaista" niitä tähän maailmaan, ettei niistä tuu mitään itkupillejä ja toisaalta oon hurjan ylpeä, kun uskaltavat sanoa ääneen, että heitä pelottaa. Mutta joo, kyllä mäkin mietin että miten ne selviää maailmassa ja mitä mä voin tehdä (ja mitä kannattaa jättää tekemättä).

    Halaus ystäväni. Iso halaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... musta se on vaan hyvä että ovat herkkiä. K:kin katsoo telkkaa sohvan takaa ja hokee "scary, scary, scary" katsoessaan jotain numeroita opettavaa piirrettyä tai lastenlauluja ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...