Siirry pääsisältöön

kahvilla


Herätys oli taas ihan mahdottomaan aikaan (05:40), mutta ainakin se nukkui yönsä yhdellä huhuilulla ja minä siis edelleen patjalla siinä portaiden yläpäässä... kohtuuttomien herätysten lisäksi koulun alku tuo stressiä ja stressi tuo ääniyliherkkyyttä ja pelkotiloja... M:aa häiritsee taas kaikki pakastimen hurinasta ohi ajavaan autoon. Onneksi tää ei enää tuu yllätyksenä.

Mä istun kahvilassa kirjoittamassa, jotain iloa siitä ettei lastenhoitajaa voi ottaa alle neljäksi tunniksi... ehtii lääkärin lisäksi kahville – ihan yksin! En edes muista koska oon viimeksi istunut kahvilassa ihan, ihan yksin, ihan, ihan itse. Lääkärissäkin on suorastaan kivaa käydä kun sinne saa mennä ihan, ihan yksin.

Me katsottiin eilen vanhoja jaksoja tv-sarjasta Parenthood – ei aavistustakaan mikä sen nimi on suomeksi, sarjan käsikirjoittajalla on itsellään autistinen poika ja siksi se autismin kuvaus on jotenkin aivan ylettömän onnistunutta – siinä yhdellä niistä sisaruksista on autistinen poika Max ja niissä alkupään jaksoissa jossa se Max on vaan muutaman vuoden M:aa vanhempi näyttää elämä niin meidän elämän kaltaiselta ettei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa – yhdessä päädyttiin nauramaan... paitsi siinä kohdassa missä Maxin isosisko Hattie toteaa et Max on AINA mennyt kaikessa ja kaikkialla hänen edelleen, mä itkin... Niinhän se on meilläkin. M on perheen keskipiste, ei tahallisesti tai siksi että se olis tärkeämpi kuin muut, vaan siksi että se yksinkertaisesti on se vaativin ja tarvitsevin ja valitettavasti meidän kaikkien muiden elämä pitää mukauttaa sen mukaan... Me ei mennä huvipuistoon perjantai iltana tai lauantaisin, me mennään silloin kun siellä ei ole muita, me ei tehdä sitä tai tätä, koska... tai me tehdään niin tai näin, koska... Mä itkin koska mä tiedän että meidän pojat kasvaa siinä samassa paskassa – anteeksi – missä perheessä on erityislapsi ja kaikki muut joustaa. Se ON epäreilua ja väärin, mutta mä en voi sille mitään... onneksi meillä on nyt ne koulupäivät. Mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä? Pojat haluaa jalkapalloon tai pesikseen tai uimaan tai... ja mä pelkään että vastaus on – Ei me voida kun a)teitä on kaksi ja b)pitää maksaa M:n terapiat.

Päivän asu - Eddie Bauer



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Pinkki11. syyskuuta 2012 klo 22.30

    Mä aloitin kirjoittamaan jotain lohduttavaa, mutta en sitten osannutkaan.
    Aina vanhemmat tuntee syyllisyyttä, oli syytä tai ei. Sisarukset "aina" valittaa saamastaan vähästä. En mä usko että lapset "traumatisoituu" siitä et joutuu joustamaan sisaren takia.
    Joskus mietin miten mun lapsiin vaikuttaa mun työ. meillä asuu lyhytaikaisia sijaislapsia. Aina joku asuu jonkun kuun ja lähtee, ja tulee uusi. Jo pienellä iällä oppineet, että jotkut vanhemmat ei kykene pitämään huolta kapsistaan ja sitten niille etsitään uusi koti.
    (kun tähän vaihtoehtoon törmää, niin olemme muuten aikas loistavia vanhempia)

    tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. syyskuuta 2012 klo 7.05

      Kiitos Pinkki loistavasta asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamisesta! Monella lapsella asiat on tosiaan aika paljon huonommin... meillä kuitenkin on rakkautta ja syliä ja huolenpitoa, se on jo aika paljon.

      Sulla on tärkeä ja mielenkiintoinen työ, mä olen aina miettinyt että sijaisvanhemmuus on haastava laji kun ne lapset on aina valmiiksi rikkinäisiä ja se tuo mukanaan taas oman tukun haasteita.

      Poista
    2. Pinkki12. syyskuuta 2012 klo 10.15

      Mä kannatan sijaisvanhemmuutta, mutta myönnän et nyt mulle riittää kolme omaa lasta vallan hyvin. En kaipaa lisää kasvatettavia. Lyhytaikaiset lapset on eri asia. Niitä mä "vaan" hoidan. Se on kivaa katsoa miten kivasti lapsilla menee täällä ihan tavallisessa perheessä. Jossa välillä huudetaan ja raivotaan, mutta yleensä vaan ollaan ihan ihmisiksi :) (siis minä)
      Huono äiti-päivänä on välillä vaan muistutettava et ihan hyviä tässä ollaan loppupeleissä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...
24 kommenttia
Lue lisää

tikapuita ylös maailmassa

Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...
25 kommenttia
Lue lisää