Siirry pääsisältöön

yön pimeydessä


Yö meni valvoessa... kaikki muut siis nukkui ja minä valvoin, enkä edes tiedä miksi... no ehtipähän ajatella ja miettiä ja pohtia... ja aamulla kun liian lyhyiden unien jälkeen herää, on ne ajatukset taas tiessään...

No ainakin pohdin taas mutsia tai ehkä enneminkin meidän erilaista äitiyttä noin yleisemminkin. Kun mä synnyin, mutsi oli huikeat 22-vuotta ja kun broidi syntyi se oli arvokkaat 34. M:n syntyessä mä olin 36, T:n syntyessä 37 ja poikien syntyessä 38. Meidän lapset on kaikki olleet haluttuja, rakastettuja, suunniteltuja ja ihan lääkärissä tehtyjä. Ei niin ettei mua olis haluttu, mutta kovin syvällisen harkinnan tulos mä en ollut.

Mitä sillä on sitten väliä? No, tästä yhtälöstä mulle tulee mieleen erilaisia avoimia kysymyksiä...
  1. Minkälainen äiti mä olisin itse ollut jos olisin saanut M:n niukun naukin parikymppisenä? Sitä ei kukaan tiedä, mutta mä uskon että oli koko meidän perheen – niin lasten kuin meidän vanhempien – kannalta parempi  että oltiin patavanhoja kypsemmässä iässä. Näin huolimatta siitä että L:n mielestä kaikki yli 35-vuotiaat pitäis kastroida ettei ne vaan erehdy tekemää lapsia niin vanhana.
  2. Johtuuko se suuri ero mun ja broidin kokemuksissa siitä 12 vuodesta vai jostakin muusta? Onhan 22-vuotias nyt kuitenkin aika lapsi vielä, ainakin useimmat ihmiset – ei kaikki. JA on eri asia hankkiiko ne lapset silloin parikymppisenä suunnitellusti ja harkinnan päätteeksi vai oho-hups-nyt mä oonkin raskaana-tyyppisesti. Broidi oli kuitenkin käsittääkseni ihan suunniteltu tapaus.
  3. Suhtautuuko mutsi muhun kuin idioottiin, korostaen omaa pohjatonta elämänkokemustaan siksi että se itse oli hukassa ja 20+ silloin kun mä synnyin ja siten tavallaan projisoi niitä omia sen aikaisia tunteitaan ja epävarmuutaan meidän tilanteeseen? Sillä ajattelumallillahan olis ihan loogista että se on sitä mieltä et me tarvitaan koko ajan ihan kauheesti neuvoja ja apua ja... Ja vastaavasti kun mä kuitenkin kohta täytän 41, mä itse uskon pärjääväni näitten kanssa ihan omin avuin perus maalaisjärjellä ja näiden meitä ympäröivien ammattilaisten tukemana.





Kommentit

  1. Meillä on melkein sama tilanne. Mutsi oli 22, kun mä synnyin ja mä olin 31, kun neiti syntyi. Ja oltiin erilaisissa elämäntilanteissa koulutuksen ym. osalta. Ja aina koulussa mietin, et kun muiden vanhemmat täytti 60 ja mun oli hädintuskin 50. Mutta ne onkin sukujensa ekoja ylioppilaita, kavereiden vanhemmat oli käyneet korkeakoulun siihen päälle;)

    Ja mun on pakko myöntää, että syy siihen, että lapsilla on se vajaa kolme vuotta ikäeroa on se, että mulla ja mun veljellä on 1v4kk ikäero. Mä en vaan halunnut samaa omille lapsille, mutta kaikkeahan ei voi itse päättää, kun pojilla on sit minuutti eroa:D Musta tuntuu, että oon ollut "selviytyjä" urhea esikoinen, aina apuna muille, hyvä koulussa jne jne. Ja jotenkin koitan omalle tytölleni opettaa, että hän saa olla juuri sellainen kun on (vaikka kyllä mä vaadin paljon). Mutta en halua kasvattaa samanlaista (piilo)kilttiä nuorta naista jollainen itse olin. Mä haluaisin puhua ja olla avoin niin tytön kuin poikainkin kanssa. En mä oikein tiedä mitä koitan sanoa, mutta onneksi sä oot se, jolla on sana hallussa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kyllä mä ymmärrän mitä sä yrität sanoa tai sanotkin... mä oon itse myös kasvanut pärjäämään ja pitämään suuni kiinni etten vaan olis vaivaksi kellekään ja yritän NIIN opettaa noille omilleni että saa pitää meteliä itsestää ja ettei aina oo pakko vaan pärjätä ja...

      Poista
    2. Palaan 'vähän' jälkijunassa, kun olen miettinyt tätä. Ja tarvin näppiksen, jotta saan ajatuksiani jotenkin sanoiksi...

      Ikä on yks juttu, mutta mulle tuli pari muutakin mieleen, mitkä mun mielestä selittää aika paljon.

      Ensimmäinen lapsi taitaa aina olla vähän 'harjoituskappale'. Näin mä ajattelen. Ja varsinkin jos jää ainoaksi tai on pitkään ainokainen, niin suhde vanhempiin on jotain ihan muuta, kuin vaikka monikoilla tai sisaruksilla noin muuten. Ekalta saatetaan vaatia enemmän. Kohdistaa odotuksia. Ja vielä aikuisenakin olettaa, että ikä tuo mukanaan jotain, kenties luonteen jaloutta ;)

      Meidän perhetuttu pappi sanoi esikoisen kastejuhlassa mulle, että on äidille suuri siunaus, että esikoinen on tyttö. Näin olen itse äitinä ajatellut ja kokenutkin. Hän vielä sanoi, että tyttö ymmärtää äidin tunteita ja kenties auttaa. Niinpä! - tajusin jokin aika sitten. Siunaus _äidille_, mutta tyttärelle voi olla ja on liikaa kantaa äidinkin tunteita tai nimenomaisesti kokea olevansa 'apulainen'.

      Toiseksi mä ajattelen vahvasti niin, että lapsen koti on nimenomaan vanhempien hyvässä ja rakastavassa keskinäisessä suhteessa. Ja joskus voi olla eduksi, että vanhemmat on kerenneet tarpeeksi vahvasti kiintyä ja sitoutua, jotta suhde oikeasti kestää lapsenkin ja ettei vaimo muutu 'vain' äidiksi.

      Teillä on nuoret äidit! Mun omani on saanut meidät +-40 iässä.

      m

      Poista
    3. Miten fiksuja ja viisaita ja ihania sanoja m ja viisaasti puhui pappikin.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Edit.

    Kiinnostavaa. Minä olin 21-vee kun esikoinen syntyi ja 35-vee kun kuopukset syntyivät. Parikymppisenä sitä ehkä projisoi paljon enemmän lapsuuttaan omiin lapsiinsa ja käsittelee sitä heidän kauttaan, näin kolmikymppisenä on jo muuta elämää takana. Parikymppisenä oma elämä ja identiteetti on myös vielä hakusessa, ja sitä ehkä äitinä ottaa enemmän ulkopuolisia malleja itseensä. Näin vanhempana on oppinut hyväksymään itsensä (ja lapsensa?) sellaisena kuin ovat.
    Nuorena saatuja lapsiaan saattaa myös syyllistää enemmän menetetyistä mahdollisuuksista, olkoon totta vai ei.

    No, kaikesta sekoilustani huolimatta olen onnellinen että olen onnistunut kasvattamaan tyttärestäni tietoisesti avoimempaa ja perusturvallisempaa kuin itse olin, ja että hän vieläkin teininä tulee halaamaan minua (lapsuusperheessä tunteita ei noin vain osoitettu). Eihän kaikki kasvatusperiaatteet suinkaan aina onnistu ja persoonallisuutemme on se mikä se on, mutta on lohduttavaa että kaikkien asioiden ei tarvitse toistua sukupolvien ketjussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, en ajatellutkaan mutta sähän oot tosiaan kokeillut molemmat vaihtarit :D Mielenkiintoista pohdintaa siitä vinkkelistä...

      Poista
    2. Mulla vähän sama kuin Melinalla. Siis 20+ ja 30+ saatu lapset. Itse mä esikoisen ollessa pieni pidin omia vanhempiani vielä kovin erehtymättöminä, vaikka kuvittelinkin heistä kovin jo itsenäistyneeni... Vasta tässä 30+ vaiheessa aloin tarkastella, miten ja miksi olen tietynlainen äiti. Sama tuo hyväksymisen kokemus, mikä Melinallakin. Ja tavallaan suostuminen siihen, että kyllä nuo lapset minuakin kasvattaa, onneksi.
      On jännä, miten lähellä neljääkymppiä alkaa työstää jotain lapsuudenjuttujakin, joihin ei olisi kuvitellut enää palaavansa ajatuksissaan.

      m

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi