Siirry pääsisältöön

kun ruoka ahdistaa


Eilen illalla siirtelin sit niitä M:n syömisiä siihen ravitsemusterapeutin kaavakkeeseen... klo 10:30, 6g kasvislastuja, 0,6dl vettä 2 viinirypälettä. Se pieni itsetietoinen ihminen mussa yhtaikaa häpesi ja kaipasi mahdollisuutta kirjoittaa siihen kaavakkeeseen mitä sille lapselle tarjottiin eikä vaan mitä se söi. Tämä pieni itsetietoinen typerys oli se johon kompastuin silloin neuvolassa kun sanoin et joo kyl se varmaan jokeltaa ja tavoittelee tavuja ja nauraa. En kehdannut sanoa ettei se niin tee, olisinhan ollut huono äiti jolla on jotenkin vinoutunut vuorovaikutussuhde sen lapseen.

Ilalla sängyssä luen kännykän ruudulta sen ravitsemusterapeutin kirjoittaman kirjeen Klinikan perheille. Puolivälissä sitä kirjettä mä itken. Itken koska mä oon lukenut tän saman jo niin moneen kertaan. Itken koska tiedän joo että tutkimusten mukaan lapset oppii syömään just näin. Itken koska mun lapsi ei opi ja itken koska se ihan varmasti on mun vika. Olen turhautunut ja itken myös sitä että täytettyäni sen perkeleen kaavakkeen onko tää kaikki mitä me sieltä saadaan, tää sama lässytys siitä kuinka lapselle pitä tarjota monipuolista ravintoa sitkeästi ja kyllä se lopulta syö. Mitä jos se lapsi ei syö? Mitä jos se ei ole helposti tai vähän vaikeamminkaan lahjottavissa? Mitä jos se ei silti syö vaikka sitä pitäisi nälässä päiviä tarjoilemalla sitä hyvää ja ravitsevaa? Sitä paitsi mulla ei ole mahdollisuuksia valmistaa kahdeksaa erilaista ravitsevaa täysipainosta ateriaa päivässä ja sit heittää niitä koskemattomina roskiin. Jollakin ehkä on, meillä ei. L kiukkuaa mulle jokainen kerta jos näkee mun heittävän niitä syömättömiä lautasellisia pois. Koirallekaan niitä ei voi antaa... se paisuu kuin pullataikina.

By Beverly , MS, RD, CD

For Children’s Therapy

Today in class, I noticed a child whose mother believed she no longer ate cheese, was eating cheese.  I asked mom about this and she responded that since the child was offered cheese in class several weeks ago, she is eating it again at home, but not orange cheese.  I explained that although this seemed erratic, it is typical and normal.  Our children eat not just what they know they enjoy due to taste, smell, appearance or texture, but what they are nutritionally drawn toward.

So how do we, as mindful a parents, know what our children need nutritionally each meal or each day?  We don’t. So, our job is to offer a variety of healthy food over the course of the day.   Don’t fall into the trap of offering what you think your child will eat, or not offering foods that they have previously refused.

This back fires in two ways:

Even though a child ate a food once, or even if that food has been the favorite food for a few days, that doesn’t necessarily indicate the child will eat it at this time.
If you only offer foods you believe your child will accept, you will slowly narrow food choices and eventually decide that you have a picky eater.
When it is time for a snack or meal, think: “what would I like my child to eat”, “what do I have”, “what is manageable at this time” (do you want to cook or not, do you have a short or long time for eating, etc.?).  Once you have made this choice, put the food in front of your child.  They can eat or not.  Of course you can always choose to offer the current favorite food once or twice a day, as part of any meal or snack.

But keep rotating in a variety of fruits, vegetables, grains, meats, dairy products, beans, nuts, seeds, oils, and fish as every food has its own unique nutritional profile.

You have done your job.

Beverly Pressey is a Registered Dietician with Master’s degrees in Education and Nutrition.  She is currently scheduling appointments at Mosaic in Bellevue.  Beverly was the dietitian for the Parent Education Program at Bellevue College for 10 years.  She has also worked with individuals, presented at conferences, taught continuing education and college classes, and presented at numerous parent groups.  As an experienced counselor, cook, teacher, speaker and a mother of 2, she has a realistic understanding of infant/child eating patterns plus the perspective of a busy parent.  Beverly lives in Seattle, Washington.

Miksi musta tuntuu että tää on mun vika? Niin siinä sanottiin... vanhemmat luo itse nirppiksensä. Mua ahdistaa, pahasti. Taidan juosta junan alle. Joku pieni ääni jossakin kuiskaa mun korvaan et tää yllä oleva teksti toimii poikiin, ne syö kyllä. Niitä voi jopa lahjoa. Mun ensimmäinen lapseni on Ferrari ja mä toivon ettei ne siellä ravitsemusterapeutilla tarjoile meillä näitä tavallisen auton huolto-ohjeita.





Kommentit

  1. Hei hani! Sun vikasi ei todellakaan ole, että sulla on lapsi, joka ei syö. Sähän tarjoilet laadukasta ja ravitsevaa ruokaa, monipuolista ruokaa. Sun ferraris ei vaan kulje normibensalla, valitettavasti. Ja kun kuitenkin on tärkeä pitää se hengissä, niin eihän ole muuta vaihtoehtoa, kun tarjota ainakin välillä sellaista, mitä muru suostuu syömään. Ja kaikkein ahdistavintahan on, jos ruokailutilanteista tulee kyttäämistä, pakottamista jne. Ja sun historialla varmaan sekin ahdistaa. Mutta sä et saa syyttää itseäsi! Meillä oli duunissa tänään työterveyspsykologi tms. ja hän kertoi tarinan kuinka nuori aviovaimo halusi tarjota tarjota miehelleen aamupuuron samalla tavalla kuin tämän äiti oli aina tehnyt. Jokaisena aamuna hän keitti aina eri puuroa ja mies totesi: "tämä on ihan hyvää, mutta äidin puuro oli parempaa". Lopulta nainen suuttui, poltti puuron pohjaan ja tarjoili hillosilmän kera. Mies maistoi ja totesi: nyt tämä on yhtä hyvää kuin äidin puuro. :D:D:D Voisiko teillä toimia se, että neiti osallistuisi ruuan valmistamiseen? Tehän teette paljon yhdessä, joten kiinnostaisiko vaikka lasten oma (kuvitettu) kokkauskirja tms? Ihan vaan heittelen idean, joka tuli mieleen. Meillä toimii useimmiten se, et jälkiruuan saa, kun lautanen on tyhjä (ja potalla on käyty;) eli mulla ei ole oikeasti hajuakaan, eikä meillä satunnainen syömättömyys haittaa, kun yleensä maistuu. Muistan kuitenkin veljen vaimon tuskan, kun heidän esikoinen oli huono syömään. Ja veljenvaimokin rakastaa ruuanlaittoa, joten lapsen kieltäytyminen oli julminta mitä äidilleen voi tehdä.

    Iso hali ihanainen ja pyyhi kyyneleet, kultaseni! Ferrariin ei sovi normibensa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna :) Arvaa vaan toimiiko nää normijärjen kikkakolmoset meillä? Se laittaa mielellään ruokaa - muille. Lahjonta tai uhkailu ei auta. Se jättää olkiaan kohauttamalla jälkkärin väliin ja varmaan vaikka loppuelämän jos on päättänyt olla syömättä. Mä en halua tästä asiasta tapella ja näinpä se on luisunut tähän omaan omituiseen ruokavalioonsa.

      Poista
  2. Halaus! Syömisongelmat ovat todella piinaavia. Minusta joskus tuntuu, että teki niin tai näin, niin mihinkään ei pysty vaikuttamaan. Tuon erityisen kanssa siis. Hirmuisesti voimia tämänkin asian kanssa taiteiluun! Toivottavasti ravitsemusterapeutilla on Ferrarin ravitsemusohjeita takataskussaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiuhti. Siks me sinne ravitsemusterapeutille ollaan menossa kun itsestä tuntuu et kaikki on kokeiltu eikä mikään auta. Mä tiedän että tää on tosi tyypillistä autisteille mutta silti olis ihanaa jos se söis.

      Poista
  3. Anorektikkona kuitenkin tajuaa sen, että mielen muuttaminen ja tahdon murtaminen on jokseenkin mahdotonta. Muutoshalukkuuden täytyy syntyä asianomaisen omassa päässä. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aina mietin kuinka iso osa mun ahdistusta pesii nimenomaan siellä alitajunnan syömishäiriöpuolella.

      Poista
  4. toiset lapset on sellaisia supermaistajia - jostain olen tämmöisen termin bongannut. Niille makuihin tottuminen kestää pidempään, tietyt maut eivät vain miellytä ja ne ovat herkempiä erilaisille tekstuureille.
    Ja sikäli kun muistan, niin näihin supermaistajiin eivät nämä normaalit uhkailu-kiristys-lahjonta toimi. Että jos teillä vielä autismin päälle on joku tämäntyyppinen lisämauste?
    Valitettavasti muistan kovin huonosti supermaistajan käyttöohjeita...enkä muista edes, mistä mokoman jutun löysin. Mutta siitä jutusta sain vahvistusta tuolle omalle ruokapolitiikalleni: pöydässä pitää olla edes jotain syötäväksikelpaavaa jokaiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmaan, tosin autistithan on usein ihan järkyttävän ahtaita syöjiä.

      Poista
  5. Heippa! Olen pitkään lukenut blogiasi, mutten ole saanut aikaiseksi kommentoida vaikka ajatuksia olisi ollut aiemminkin. Löysin tänne alunperin EK foorumin kautta. Tämä toimii loistavana vertasitukena:) Meiltä löytyy 5 vuotias kehitysviiveinen autisti, joka ei syö eikä puhu, ei myöskään noudata mitään sääntöjä ja huomattavan vilkas (motorisessa kehityksessä ei ole viivettä). Olen ihaillut sitä miten hyvin M syö, meillä kelpaa keskimäärin 3 eri ruokaa. Neuvolan syyllistämisestä huolimatta totesin jo ajat sitten etten stressaa syömisestä niin kauan kun lapsi kasvaa. Suurimman stressin poisti kuitenkin päätös olla miettimättä syömisen laatua. Olen tyytyväinen jos lapsi laittaa suuhunsa ja nielee jotain mikä on ihmisravinnoksi tarkoitettua. Meillä kun käy niin että jos ruokaa yhtään erehtyy tuputtamaan tai koittaa saada maistamaan jotain uutta, mikä ei kiinnosta lasta, niin hän lopettaa syömisen kokonaan. Voi olla helposti viikon syömättä. Meille on väläytelty mahdollisuutta että hän olisi supermaistaja, mutta mene ja tiedä.... Mutta koita sinäkin olla stressaamatta liikaa ruuasta, kun se ei ole mitenkään sinun tekemisistä kiinni miten autisti syö! Raskastahan se toki on. Meillä opetellaan nyt yhdistämään nälän tunne syömiseen.

    Kiitos loistavasta blogista, mieskin jäi koukkuun kun hänelle näytin;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista :) Osanotto teillekin ja mahtavaa että saat tästä vertaistukea. Musta on ihanaa tietää että mua lukee kohtalotoverit, toiset jotka painii samanlaisten asioitten kanssa.

      Me mennään ens viikolla sinne ravitsemusterapeutille... kovin suuria toiveita mulla ei sen suhteen oo, kunhan ei kauheesti syyllistäis. M tekee ihan samaa... jos puskee ja pakottaa se ei syö enää ollenkaan, yhtään mitään joten mä oon antanut sen oikeestaan tehdä mitä tykkää tässä asiassa.Tiedän ettei tää ole musta kiinni ja etten mä kauheesti voi asiaan vaikuttaa, siis järjellä tiedän mutta silti se on tunnetasolla vaikeeta.


      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi