Siirry pääsisältöön

lausuntoja ja kaavakkeita


Sillä aikaa kun me ollaan sairastettu on postilaatikkoon kerääntynyt postia... kun ne postit sieltä eilen illa käytiin kaapimassa löytyi sieltä muun muassa raportti O:n fysioterapeutilta – tiesin et se on tulossa – ja M:n koulurepusta poimin taas nipun papereita M:n koulupsykologin kynästä.

Ne joilla on erityislapsia tietää et jossakin vaiheessa tähän erityisyyden prosessiin liittyy aina raha ja tarvittavien palveluiden tarjoaminen. Suomessa näitä papereita kirjoittelee vanhemmat ja lääkärit ja vastaanottavana osapuolena on Kela. Täällä niitä papruja rustailee terapeutit, opettajat, koulupsykologit ja yksityisen tahon lääkärit ja ne laitetaan eteenpäin vakuutusyhtiölle ja koulupiirille. Tavoitteena näissä papereissa on saada lapsi näyttämään riittävän tarvitsevalta, jotta apua voidaan myöntää-tarjota-maksaa. Huolimatta siitä, että tää asia on ihan omassa tajunnassa ja ymmärryksessä on niitä silti jotenkin ristiriitaista ja rankkaa lukea.

Fysioterapian papereissa kerrotaan että mun 2v 8kk:n ikäinen valloittava poikalapseni on motoriselta kehitystasoltaan 18-24kk:n ikäinen. Se ei osaa seistä yhdellä jalalla tai varvistaa paikalla ollessaan. Muuten kyllä kävelee varpaillaan liiankin kanssa. O ei edelleenkään hyppää ikätasoisesti ja portaita O pystyy askeltamaan vain oikealla jalalla. Pakotettaessa kannustettaessa vasemman jalan käyttämiseen O kaatuu – tän se kertoikin mulle, siis et se oli kaatunut portaissa. Vaikka O kävelee ja juoksee – omalla tavallaan – niin raa’alla fysioterapian mittarilla katsottuna mun poikani ei edelleenkään oikeastaan osaa kävellä, saati sitten juosta.




M:n raportti koulupsykologilta liittyi autismiin ja oikeuteen saada diagnoosin alle kuuluvia palveluita. Sen pohjana on vuodentakainen lääkärinlausunto Autismiklinikalta ja sit viimeviikkoinen koulupsykologin luokassa tapahtunut arviointi M:n työskentelyvalmiuksista kouluympäristössä. Mä tiesin et tää on tulossa koska se uus psykologi soitti mulle viime viikolla kun mä olin kauheessa kiireessä ja aikalailla sanoin sinne puhelimeen vaan ”joo, joo, joo, kiva kiitti hei!” Sit sen koulurepussa oli kaavake jossa piti antaa lupa koulupsykologin arviointiin. Sen allekirjoitin ja palautin ja jäin odottelemaan.

Tässä paperissa kerrotaan kuinka M:n diagnoosilla on merkittävä haittavaikutus lapsen kyvylle oppia ja työskennellä ikätovereittensa kanssa. Siinä kerrotaan miten M ehdottomasti tarvitsee erityisopetusta ja mukautetun oppimisympäristön kyetäkseen saavuttamaan virallisen opetussuunnitelman mukaiset oppimistavoitteet ja lisäksi erityistä tukea sosiaalisessa kanssakäymisessä niin lasten kuin aikuistenkin kanssa. Äidin korvaan mun lapsi kuulostaa tässä papreissa liki laitoskelpoiselta, onneksi tiedän itse totuuden.




Mun silmissä jokainen näistä lapsista on täydellinen. Juuri sellainen kuin pitääkin olla.

Vatsataudin ohessa – kukaan lapsista ei edelleenkään ole sairastunut – ollaan pidetty M:n ruokapäiväkirjaa sille ravitsemusterapeutille ja onhan se aika surkuhupaista katsottavaa. Edellisen kerran kun tätä tehtiin se sattui sellaiseen ajanjaksoon kun M sattui olemaan ennen kokemattoman halukas maistamaan uusia makuja ja vielä vastaanottavainen ajatukselle niitten syömisestäkin. En ihmettele et ne silloin totes et varmaan me pärjätään. Näyttihän meidän lapsi paperilla syövän päivälliseksi pihvin ja paistettuja herkkusieniä tai parsaa ja munakastiketta tai... Tämä uusi kolmen päivän otanta on meidän tyttären normaali ruokavalio. Selitys sille miksi se syö kohta kolmatta vuotta rautavalmistetta, on sellainen luikku ja toisinaan vähintäänkin kalpea... Avainasemassa on vähän. Vähän viinirypäleitä (2 tai 3) vähän paahtoleipää (1/4) paahtoleipä, vähän kinkkua (1 kuutio). Maanantaina se söi koululounaaksi ¼ muropatukasta ja yhden jugurtin 0,65dl... se mitä se kyllä söis ois maissinaksut ja kultakalat, keksit, vaahtokarkit ja suklaa. Itse ruokailu vie määrättömän määrän aikaa ja on ihan normia et M istuu pöydässä pupeltamassa sitä muropatukkaansa melkein tunnin. Ymmärtänette miksi mua huolestuttaa huomattavasti paljon vähemmän meidän ooooon mallinen O pullero, joka rakentaa makkaransa porkkanoilla, salaatilla, kananmunalla, mandariineilla, viinirypäleillä, banaanilla, omenalla, täysjyväleivällä ja marjoilla.


Kommentit

  1. Hei pitkästä aikaa, Yksis. Koitan aina lukea blogiasi, koska... sitä on vaan mukava lukea :) Osaat niin elävästi kirjoittaa arjen pienistä ja suuremmista haasteista, mutta silti perheenne onnellisuus aina paistaa sieltä kuitenkin läpi. Pelkkää valitusblogia tuskin kukaan jaksaisi kuunnellakaan... Mulla tämä lukeminen on säännöölisen epäsäännöllistä. Välillä arki vauvan kanssa on ollut huippuhaastavaa (voi jäädä pari viikkoa lukematta kokonaan), nyt taas vaihteeksi huippuhelppoa (joilloin sitten lueskelen aina kiinni kuulumisianne).

    Halusin vaan sanoa heipat ja kiittää ajatuksista, jota blogisi herättää. Esim. tämä postaus laittoi miettimään, miten sitä voisikaan nähdä lapsensa erityislapsena. Jokainen lapsi ja aikuinen on yksilö ja eiköhän sitä kaikki kehity toisissa asioissa "käyrillä" ja toisissa vähän hitaampaa/nopeampaa. Toisaalta taas hienoa, että nykyään on tukea tarjolla, jos sitä tarvitsee. Itse en osaa ollenkaan verrata omaa vauvaani muihin, vaikka tiedän, että kasvu ja kehitys ei ihan käyrillä menekään (syntyi keskosena, sun vauvat näytti noissa yksissä kuvissa jättimäisltä :) ja olen aina yhtä tyrmistynyt, kun multa kysytään, onko hänelle jäänyt jotain häiriöitä/vaikutuksia keskosuudesta. Hän on vain oma itsensä ja täydellinen sellaisena.

    Meinasin jo deletoida tämän kommentin, kun ei mulla oikeasti ollut mitään kommentoitavaa/asiaa, mutta lähetetään nyt silti, että tiedät, että sua täällä luetaan,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos uudelleen kun julkaisit etkä deletoinut :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän