Siirry pääsisältöön

ahdistusta ja kriisejä


Mistäköhän tää alakulo juontaa juurensa? Mulla on varmaan PMS... ei ne munasarjoja multa vieneet vaikka kohdun poistivatkin eli edelleen on harmooni epävireessä aina välillä. Ei mulla ole mitään syytä olla alavireinen tai surullinen, oon vaan – ihan turhaan.

Oltiin puistossa lasten ja ystävän ja sen ystävän ja niitten kaikkien lasten kanssa. M:lle oli liikaa että siellä oli yks ”ylimääräinen” äiti ja poika... se heilui ja pyöri ja keinutti itseään ja pysytteli erillään muista ja keskittyi puhumisen sijaan kuiskailemaan, se oli pitkästä aikaa harvinaisen autistisen oloinen ja niinpä se ystävän ystävä – siis oikeesti mukavan oloinen nainen ja olis kivaa tutustua paremminkin - kysyikin että onko M autisti, kun hänen ystävänsä poika on ja... – joo, on se. Ei se siis suoraan kysynyt, kysyi vasta kun oli kuullut mitä koulua M käy. Useimmat ei tiedä että se on erityislapsille, tai useimmat ei edes tiedä koko koulun olemassaolosta, mutta tää siis tiesi ja päätteli M:n käytöksestä et se ei varmaankaan ole niitä integroidun luokan taviksia. Se suretti, en edes tiedä miksi, suretti kuitenkin. Tuli taas tunne, että mun lapsi ON vammainen.

Sit mä, mulla on kriisi siitä mun uudesta rannekorusta. Joo, se on mun eduksi ja turvaksi mutta sekin tuntuu vammaiselta... mun on vaikeeta hyväksyä olevani niin viallinen yksilö, ja se että vika on pysyvä eikä poistettavissa... Mä ihan oikeesti joudun koko lopun elämäni juoksemaan niissä verikokeissa ja ilmoittamaan sinne mestaan jokaisen uuden, muuttuvan, vaihtuvan, pysyvän, väliaikaisen asian... mun täytyy soittaa jos mulla on flunssa tai vatsatauti, muistaa kertoa jos ryhdyn joogaamaan tai päätän ruveta lenkkeilemään. Oma elämä tuntuu yhtäkkiä niitten elämältä, ei mun. Mä en saa tehdä mitään ajattelematta sitä mun vian ja lääkityksen kannalta. Kriisi, kohtuuttoman tai kohtuullisen paha kriisi.

Mä haluan niin paljon ohjelmaa etten ehdi ajattelemaan, nopeesti kiitos! En tahdo ajatella, en yhtään.


Kommentit

  1. Voi kurjuus! Ymmärrän hyvin fiilikset sekä lapsen, että rannekorun osalta.
    Kai kaikki ihmiset kaipaa vaan normaaliutta, mutta ei osaa arvostaa sitä, ennenkuin se on mennyt. Tai ainakin minä.

    Olen sun blogia kauheasti yrittänyt lukea, mutten kokonaan ole vielä urakoinut. Mikä sairaus sulla on?

    Tää sun blogi muuten on mahtava!!!
    Iloa päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon urakoimassa sun blogissa ;) taidan olla helmikuussa...

      Mä sain kesäkuussa keuhkoveritulpan, kävi tuuri ja selvisin hengissä ja vähin vaurioin. Nyt oon kuitenkin loppuelämäni liuotushoidossa ja se liuotushoito taas mutkistaa oikeastaan kaikkea ja esimerkiksi liikenneonnettomuustilanteessa on tärkeetä tietää että mun veri ei hyydy tai jos lyön pääni on aivoverenvuodon riski olemassa jne.

      Kiitos Pinkki!

      Poista
  2. Moi, oli nyt pakko yrittää kirjoittaa tähän jotakin, kun samaistuin tunteisiisi - vaikka olenkin käynyt läpi asioita hyvin, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa. Lapsellani todettiin 3-vuotiaanan erittäin vaikea puheenviivästymä, jota johtui puheen tuottamisen vaikeuksista: ei siis osannut kertakaikkiaan käyttää suun lihaksia oikein ja siksi puhe oli epäselvää konsonanttivoittoista siansaksaa (paitsi tietenkin meille vanhemmille).

    Kävimme puheterapiassa, lapsella joutui tekemään kotiharjoituksia ja harjoituttamaan suun lihaksia orakojeella (suussa pidettävä härveli). Kaiken tämän kyllä kesti, mutta sydäntä niin riipaisi, kun kerta toisensa jälkeen joutui toimimaan hänen tulkkinaan vieraiden ihmisten seurassa - ja samalle mietti jo, pärjääkö hän koskaan itsenäisesti elämässä :-(

    Tiedän, ettei toisen ihmisen tuska yhtään lievennä sitä omaa, mutta halusin kuitenkin kertoa, että tiedän vähäsen miltä sinusta tuntuu ja toivottaa ihanaa, aurinkoista syksyä erityisesti M:lle, josta tulee toivottavasti mitä sulavin ballerina :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, se tunne itsessään on silti ihan sama eikä yhtään sen vähäpätöisempi. Huoli oman lapsen tulevaisuudesta ja pärjäämisestä on tuskaisa etenkin silloin kun se huoli on perusteltavissa eikä se normaali jokaisen vanhemman huoli.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi