Siirry pääsisältöön

kymmenen vuotta sitten


L soitti mulle töistä ja kertoi et nyt olis mahikset. Mä olin innoissani tietämättä edes että mihin mentäis ja kuinka pitkäksi aikaa ja vielä enemmän innoissani – ja vähän kauhuissani – olin kun kun kuulin että Tänne ja pysyvästi. Pysyvästi siis siinä mielessä että ei lähetettynä työntekijänä määräaikaisella sopimuksella vaan ihan paikalliselle sopimukselle ja niin pysyvästi kuin nyt työpaikat tänä päivänä ovat. Siltä istumalta sanoin, että hae, hae, hae... Sehän haki ja me haaveiltiin. Mitään ei kuulunut takaisin ja me ajateltiin et se oli siinä. Vanhakoira kuoli aivokasvaimeen ja me otettiin Koira, pieni pentu ja elettiin elämää eteenpäin... käytiin töissä ja mä kävin aamuyöstä Koiran kanssa lenkillä ja... sitten tuli SE puhelu L:lle. Ne halus haastatella sitä ja sen mahdollinen tuleva tiimiesimies olis tulossa käymään Suomessa. Jännitti, ei tahtonut pystyä keskittymään mihinkään...

Lokakuun alussa me tiedettiin että lähdetään, L sai sen työn MUTTA nyt piti taklata vielä paperit ja viranomaiset ja viisumit ja... vaikki kaikki oli periaatteessa ihan varmaa oli silti vielä miljoona asiaa, jotka saattais mennä pieleen.  Ruvettiin selvittämään miten saa muutettua kaksi kissaa ja Koiran, mitä pitää tietää, mitä pitää tehdä... tieto tuntui olevan kiven alla ja yksi sanoi yhtä ja toinen toista ja lentoyhtiöt kolmatta.

Marraskuun 1. me istuttiin lentokoneessa matkalla tänne, ensimmäistä kertaa ikinä – ”previsit”. Se oli lauantaiaamu kun me katsottiin auringon nousua hotellihuoneen ikkunasta teollisuusalueella keskellä ei mitään... pihalla vilisti kaneja ja ulkona oli kirpeä pakkasaamu. Katsottiin meidän tulevaa kotia ja mietittiin seikkailumietteitä. Viisi päivää aikaa tutustua, viisi päivää aikaa löytää asunto, viisi päivää aikaa harkita.

Kotiinpaluun jälkeen hoidettavien asioiden lista näytti loputtomalta, sekä Suomessa että Täällä, ja aina säännöllisesti iski hyperventilaatiota vastaava tila... Marraskuun 23. meillä oli jäähyväisbileet, joulukuun 4. ovelle saapui muuttomiehet ja pisti KAIKEN pakettiin... lainattiin talvivaatteita ja patjat ja pakolliset kamat ystäviltä ja sanottiin jäähyväisiä.

Joulukuun 11. me oltiin taas lentokentällä, tällä kertaa kolmen eläintenkuljetuslaatikon kanssa. Kello oli viisi aamulla ja lähtöselvitysvirkailija huusi tiskin yli toiselle virkailijalle että ”Ei kai noi oo meille tulossa!!!!”  - Kivaa! Olin saada sydänpysähdyksen... hetkeä myöhemmin tiedettiin ettei jenkeistä varatut eläinpaikat näy KLM:n systeemissä ja kaikki saatiin kyytiin. Ulkona oli -10C pakkasta ja mä pelkäsin että joku laatikoista unohtuu ulos ja Kissa tai Kissa tai 4kk:n ikäinen Koira jäätyy hengiltä.

Lopulta me oltiin perillä. Armoton kasa laukkuja ja laatikoita ja kädessä lappu jossa oli meidän väliaikaiskämpän osoite. Piti löytää jostakin kissanhiekkaa ja kissanruokaa ja koiranruokaa ja... ruokaa meille ja... uusi elämä oli alkanut.

Seuraavana aamuna me juhlittiin mun synttäreitä reloagentin kanssa... ajokortit, pankkitili, luottokortti, puhelin, tietokone, sähköposti, asunto – piti etsi toinen – piti palauttaa yksi vuokra-auto ja hakea toinen... kaksi päivää aikaa oppia elämään, torstai ja perjantai. Perjantai-iltana reippaasti työpaikan joulujuhlaan, lauantaina Suomikoulun joulujuhlaan, sunnuntaina joulukonserttiin...

Maanantaina olin YKSIN. Yksin vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa. Mulla ei ollut tietokonetta tai puhelinta tai ystäviä. Mulla oli kaksi kissaa, Koira ja vuokra-auto. Siitä se lähti... keskiviikkona olin jo suomikouluopejen kanssa Ikeassa, sain puhelimen ja tietokoneen ja netin... L:llä oli L:n työelämä, mun piti löytää omapaikkani uudessa maailmassa.

Tammikuun 6. saatiin oma auto, POS – Piece of S***, legendaarinen vehje - kolme päivää myöhemmin muutettiin omaan kotiin... se oli nopea muutto, muutama matkalaukku ja kaksi kissaa ja Koira. Tyhjä asunto ja taas piti hoitaa asioita... sähköt, roskat, netti...

Me asuttiin tyhjässä kämpässä yli kuukausi... Helmikuun 12. oli juhlapäivä, me saatiin meidän tavarat... vaatteet, astiat, huonekalut, me oltiin muutettu. Jossakin vaiheessa uudesta tuli tuttua ja vanhaa, jossakin kohdassa tämä muuttui kodiksi ja Suomi vieraammaksi.

Miksi nyt? Koska ystävä perheineen muutti eilen maailmalle ja ne tunnelmat toi mieleen ihan valtavasti muistikuvia omasta lähdöstä - kymmenen vuotta sitten.


Kommentit

  1. Ketjureaktiona tulee omatkin muistot mieleen, vaikka ne niin monen uudelleenmuuton jälkeen eivät ole ihan yhtä kirkkaita kun sun. Mutta joka kerta tämä on totta ja olo on yhtä avuton:

    Maanantaina olin YKSIN. Yksin vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa.

    Ja myös jos muuttaa takaisin. Sillä entiseen ei ole koskaan paluuta.

    VastaaPoista
  2. Täällä ollaan. Toista iltaa. O purkaa kamojaan yläkerrassa, vielä on puolikas laukku ulkovaatteita purkamatta, kännykkäliittymät hankkimatta, terveyspalveluihin ilmoittautumatta... Mutta kun lyhyeksi ajaksi, väliaikaisesti, ja kalustettuun asuntopahaseen tulee, niin aika paljon saatiin myös valmiina.
    Toivottavasti herättämämme muistot eivät olleet huonoja ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä ne muistot on, oltiinhan me just lähdetty elämämme seikkailuun josta sit tulikin elämä itse :)

      Poista
  3. Rohkeita ratkaisuja. Mä en kyllä tiedä uskaltaisinko minä. Mutta kun nyt seuraa teidän ameriikan elämää, niin teidänlaiselta se tuntuu. Eli taatusti teitte teille oikean ratkaisun.

    Mä muistan sen vaihtarivuoden Bible Belt-alueella Indianassa ja täytyy kyllä myöntää, että silloin vajaat kaksikymmentä vuotta sitten olin paljon rohkeampi kuin nyt. Mutta kokemus on kyllä kulkenut mukana ja vaikuttanut elämääni tuon vuoden jälkeenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tää on meille ollut se ainoa oikea ratkaisu ja äkkiä se pahin alkusokki karisi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...