Siirry pääsisältöön

kymmenen vuotta sitten


L soitti mulle töistä ja kertoi et nyt olis mahikset. Mä olin innoissani tietämättä edes että mihin mentäis ja kuinka pitkäksi aikaa ja vielä enemmän innoissani – ja vähän kauhuissani – olin kun kun kuulin että Tänne ja pysyvästi. Pysyvästi siis siinä mielessä että ei lähetettynä työntekijänä määräaikaisella sopimuksella vaan ihan paikalliselle sopimukselle ja niin pysyvästi kuin nyt työpaikat tänä päivänä ovat. Siltä istumalta sanoin, että hae, hae, hae... Sehän haki ja me haaveiltiin. Mitään ei kuulunut takaisin ja me ajateltiin et se oli siinä. Vanhakoira kuoli aivokasvaimeen ja me otettiin Koira, pieni pentu ja elettiin elämää eteenpäin... käytiin töissä ja mä kävin aamuyöstä Koiran kanssa lenkillä ja... sitten tuli SE puhelu L:lle. Ne halus haastatella sitä ja sen mahdollinen tuleva tiimiesimies olis tulossa käymään Suomessa. Jännitti, ei tahtonut pystyä keskittymään mihinkään...

Lokakuun alussa me tiedettiin että lähdetään, L sai sen työn MUTTA nyt piti taklata vielä paperit ja viranomaiset ja viisumit ja... vaikki kaikki oli periaatteessa ihan varmaa oli silti vielä miljoona asiaa, jotka saattais mennä pieleen.  Ruvettiin selvittämään miten saa muutettua kaksi kissaa ja Koiran, mitä pitää tietää, mitä pitää tehdä... tieto tuntui olevan kiven alla ja yksi sanoi yhtä ja toinen toista ja lentoyhtiöt kolmatta.

Marraskuun 1. me istuttiin lentokoneessa matkalla tänne, ensimmäistä kertaa ikinä – ”previsit”. Se oli lauantaiaamu kun me katsottiin auringon nousua hotellihuoneen ikkunasta teollisuusalueella keskellä ei mitään... pihalla vilisti kaneja ja ulkona oli kirpeä pakkasaamu. Katsottiin meidän tulevaa kotia ja mietittiin seikkailumietteitä. Viisi päivää aikaa tutustua, viisi päivää aikaa löytää asunto, viisi päivää aikaa harkita.

Kotiinpaluun jälkeen hoidettavien asioiden lista näytti loputtomalta, sekä Suomessa että Täällä, ja aina säännöllisesti iski hyperventilaatiota vastaava tila... Marraskuun 23. meillä oli jäähyväisbileet, joulukuun 4. ovelle saapui muuttomiehet ja pisti KAIKEN pakettiin... lainattiin talvivaatteita ja patjat ja pakolliset kamat ystäviltä ja sanottiin jäähyväisiä.

Joulukuun 11. me oltiin taas lentokentällä, tällä kertaa kolmen eläintenkuljetuslaatikon kanssa. Kello oli viisi aamulla ja lähtöselvitysvirkailija huusi tiskin yli toiselle virkailijalle että ”Ei kai noi oo meille tulossa!!!!”  - Kivaa! Olin saada sydänpysähdyksen... hetkeä myöhemmin tiedettiin ettei jenkeistä varatut eläinpaikat näy KLM:n systeemissä ja kaikki saatiin kyytiin. Ulkona oli -10C pakkasta ja mä pelkäsin että joku laatikoista unohtuu ulos ja Kissa tai Kissa tai 4kk:n ikäinen Koira jäätyy hengiltä.

Lopulta me oltiin perillä. Armoton kasa laukkuja ja laatikoita ja kädessä lappu jossa oli meidän väliaikaiskämpän osoite. Piti löytää jostakin kissanhiekkaa ja kissanruokaa ja koiranruokaa ja... ruokaa meille ja... uusi elämä oli alkanut.

Seuraavana aamuna me juhlittiin mun synttäreitä reloagentin kanssa... ajokortit, pankkitili, luottokortti, puhelin, tietokone, sähköposti, asunto – piti etsi toinen – piti palauttaa yksi vuokra-auto ja hakea toinen... kaksi päivää aikaa oppia elämään, torstai ja perjantai. Perjantai-iltana reippaasti työpaikan joulujuhlaan, lauantaina Suomikoulun joulujuhlaan, sunnuntaina joulukonserttiin...

Maanantaina olin YKSIN. Yksin vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa. Mulla ei ollut tietokonetta tai puhelinta tai ystäviä. Mulla oli kaksi kissaa, Koira ja vuokra-auto. Siitä se lähti... keskiviikkona olin jo suomikouluopejen kanssa Ikeassa, sain puhelimen ja tietokoneen ja netin... L:llä oli L:n työelämä, mun piti löytää omapaikkani uudessa maailmassa.

Tammikuun 6. saatiin oma auto, POS – Piece of S***, legendaarinen vehje - kolme päivää myöhemmin muutettiin omaan kotiin... se oli nopea muutto, muutama matkalaukku ja kaksi kissaa ja Koira. Tyhjä asunto ja taas piti hoitaa asioita... sähköt, roskat, netti...

Me asuttiin tyhjässä kämpässä yli kuukausi... Helmikuun 12. oli juhlapäivä, me saatiin meidän tavarat... vaatteet, astiat, huonekalut, me oltiin muutettu. Jossakin vaiheessa uudesta tuli tuttua ja vanhaa, jossakin kohdassa tämä muuttui kodiksi ja Suomi vieraammaksi.

Miksi nyt? Koska ystävä perheineen muutti eilen maailmalle ja ne tunnelmat toi mieleen ihan valtavasti muistikuvia omasta lähdöstä - kymmenen vuotta sitten.


Kommentit

  1. Ketjureaktiona tulee omatkin muistot mieleen, vaikka ne niin monen uudelleenmuuton jälkeen eivät ole ihan yhtä kirkkaita kun sun. Mutta joka kerta tämä on totta ja olo on yhtä avuton:

    Maanantaina olin YKSIN. Yksin vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa.

    Ja myös jos muuttaa takaisin. Sillä entiseen ei ole koskaan paluuta.

    VastaaPoista
  2. Täällä ollaan. Toista iltaa. O purkaa kamojaan yläkerrassa, vielä on puolikas laukku ulkovaatteita purkamatta, kännykkäliittymät hankkimatta, terveyspalveluihin ilmoittautumatta... Mutta kun lyhyeksi ajaksi, väliaikaisesti, ja kalustettuun asuntopahaseen tulee, niin aika paljon saatiin myös valmiina.
    Toivottavasti herättämämme muistot eivät olleet huonoja ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä ne muistot on, oltiinhan me just lähdetty elämämme seikkailuun josta sit tulikin elämä itse :)

      Poista
  3. Rohkeita ratkaisuja. Mä en kyllä tiedä uskaltaisinko minä. Mutta kun nyt seuraa teidän ameriikan elämää, niin teidänlaiselta se tuntuu. Eli taatusti teitte teille oikean ratkaisun.

    Mä muistan sen vaihtarivuoden Bible Belt-alueella Indianassa ja täytyy kyllä myöntää, että silloin vajaat kaksikymmentä vuotta sitten olin paljon rohkeampi kuin nyt. Mutta kokemus on kyllä kulkenut mukana ja vaikuttanut elämääni tuon vuoden jälkeenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tää on meille ollut se ainoa oikea ratkaisu ja äkkiä se pahin alkusokki karisi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi