Siirry pääsisältöön

voihan pohje (edit 4:57PM)


Tässä sitä taas ollaan... mulla on vasemman pohkeen sisäsivu kipeänä – juoksemisesta luulisin... vaan mistä mä tiedän onko se juoksemisesta vai onko se yhdistelmä autossaistumista ja liian alhaisia veriarvoja  = veritulppa vasemmassa jalassa...

Soitin niille hyytymättömyystyypeille sinne hyytymättömyysklinikalle ja sen sijaan että olisin rauhoittunut ne antoi mulle vaihtoehdoiksi a) soita lääkärille yksi b) soita lääkärille kaksi c) soita molemmille lääkäreille ja d) aja heti sairaalaan. Valkkasin toistaiseksi vaihtarin a) ja soitin lääkärille yksi ja toivon edelleen välttyväni kokonaan vaihtarilta d) sairaala. 

Nyt mä istun tässä keittiönpöydän ääressä ja erilaiset kauhukuvat vilistää silmien edessä samaa tahtia kun yritän mielessäni hahmottaa erilaisia vaihtoehtoja loppupäiväksi eli kuka hakee M:n ja vie sen terapiaan ja hakee sieltä? Mihin tyrkkään noi jannut? Voiko L liueta töistä ja hoitaa edelliset jos lääkäri passittaa mut suoraan sairaalaan kulkematta lähtöruudun kautta... niin siis tottakai se voi jos on pakko, mutta toivottavasti asia järjestyis jotenkin muuten... ehkä toivottavasti lääkäri yksi kuitenkin haluaa vaan ultran ja ennen kaikkea toivottavasti se ON vaan urheiluvamma... sitäpaitsi mulla on aivan liian vilkas mielikuvitus tällaiseen nykyään.

 Edit...

 vaihtarista a siirryin lopulta vaihtariin c) ja L oli jo vahvasti sen d):n kannalla kun ensin soitti takaisin lääkäri kaksi ja sitten yksi... molemmilla sama visio - ultraan mars... niinpä vietin iltapäiväni ultrassa ja kakkosen vastaanotolla L:n ajaessa lapsia pisteestä x pisteeseen y ja taas takaisin...

 Lopputulema: se ON urheiluvamma juoksentelusta. Enkö mä mitään voi harrastaa ilman että se kaatuu johonkin? Enää ei saa ratsastaa, lasketella, vuorikiipeillä tai hypätä laskuvarjolla - ei niin että olisin kahta jälkimmäistä edes halunnut tehdä... ja kun lähden juoksemaan niin heti iskee vamma. Yrittääkö jokin korkeampi taho kertoa mulle että sohvaperunan on syytä pysyä sohvaperunana ja olla rehkimättä liikaa...
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Tiuhti27. syyskuuta 2012 klo 22.05

    Onneksi se oli vain urheiluvamma, vaikka ei sekään kivaa ole. Onnistuisko uiminen? Mahtuisko aikatauluun?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa28. syyskuuta 2012 klo 7.35

      Olis ihanaa päästä uimaan mutta se on täällä a)aikatauluongelma lue illalla ei jaksa ja b)rahakysymys kun täällä ei ole sellaisia ihania kunnallisia uimahalleja vaan kaikki on aina klubien ja vaatii jäsenyyksiä ja jäsenmaksuja... Jatkan siis juoksentelua, vähän varovaisemmin.

      Poista
  2. v28. syyskuuta 2012 klo 0.47

    Huh! Onneksi näin, mutta on tuo melkoista, kun joka kerta on kaksi skenaariota: normaali ja kauhu. Siis suuremmalla todennäköisyydellä kuin meillä muilla. Ainahan kaikille voi käydä mitä vaan, mutta... nojoo, tietänet mitä tarkoitan ;)

    Jatka urheilemista, sisukkaasti; kyllä ne vammat siitä vähenee ja oma fiilis kohenee kun kunto nousee! Tsemiä!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa28. syyskuuta 2012 klo 7.36

      Joo ja typerintä tosiaan on se että aina joudutaan tarkistamaan. Mä olin itse ihan varma että se on vaan rasitusvamma kunnes se täti siellä puhelimessa onnistui lietsomaan paniikin... kyllä mä juoksua jatkan :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää