discover membership

Kaima lähti, lentokoneella takaisin kotiin. L vei sen kentälle ja kävi ostamassa silmälasit. Sais Kaima ja muut käydä useamminkin, kivaa oli ja ikäväkin tulee. Haluan uskoa että viimeistään vuoden päästä nähdään taas.

Mä pakkasin lauman omaan autooni ja ajelin kuuntelemaan päivän sanaa ja sanomaa. Jäin kirkon membershipseminaariin. Istuin ja kuuntelin ja keskustelin ja liityin. Olen virallisesti seurakunnan jäsen. Ei maksa mitään, eikä kauheesti vaadikaan... sen haparoivan uskon tai enneminkin ehkä halun uskoa. Se kasvaa hiljaa ja jo sen haluaa voi sen helpolla nujertaa. Unohtaa ja laittaa jonnekin taka-alalle. Haluanko edes vaalia? En tiedä. Vähän mua epäilyttää ja ehkä kaduttaakin, epäilen omaa haluani ja tahtoa. Väliaikaista, ohimenevää? Käännän kohta kelkan ja jatkan matkaa toiseen suuntaan? Niinkö?Mihin? Ihan mihin vaan? Miksi? Koska pelkään.

Meillä on ihan sairaan surkeita kokemuksia uskosta, kirkosta ja uskovista. Ne on hulluja. Ne on rajoittuneita ja ehdottomia. Ahdasmielisiä. Syyllistäviä. Niillä on käsittämättömiä sääntöjä. Ne haluaa rahaa ja sun elämän. Ne rekrytoi jäsenensä rekrytoimaan muita. Johtohahmot ennustaa maailmanloppua, saatanaa ja helvettiä toisenlaisille.

L:n reaktio pelottaa. Mä pelkään että se ei ymmärrä tai et se ymmärtää väärin. Se ei usko kirkkoon. Ne on huijausta ja aivopesua ja heikoille – harhautettaville - sitä mistä kirjoitin. Mieluummin olisin sen silmien edessä vahva, en ainakaan heikko. Mä pelkään että se tuomitsee ja kääntää selkänsä, että me ajaudutaan johonkin loputtomaan konfliktiin, ratkaisemattomaan ristiriitaan. Oonko mä niin urpo että mun mies on mun jumala? Ehkä. Ainakin mä tarvitsen sen hyväksyntää. En halua edes ajatella mitä elämä olis ilman sitä. Me ollaan oltu me niin kauan kuin jaksan muistaa, enemmän tai vähemmän samaa puuta. En ajatellut sitä puuta kaataa. Yritä siis rakas ymmärtää.

Mä en koe tietoisesti valinneeni näin. Musta tuntuu että tämä on valinnut mut. Osa potkii ja pyristelee vastaan, osa haluaa hyväksyä ja uskoo saavansa rauhan tätä kautta. Saako? Aika näyttää. Ehkä tää on vaan keski-ikäistymisen mukanaan tuoma kriisi ja johtaa vaan kaaokseen tai sitten ei. Helvetti kun tietäis.

Mun kriisin ydin on L ja se että mä luulen – en tiedä – ettei se ymmärrä ja pitää mua ihan pimeenä. Mä toivon että se antais mulle sisäisen rauhan tässä asiassa mutten osaa pyytää. En uskalla.

Olkoon tämä minun rukoukseni tälle päivälle ja huomiselle ja ylihuomisellekin...

Katso minua Jumala,
jotta tänä keväänä
uskallan nähdä
          tarkoitukseni
          tahtosi
          ja kaiken oleellisen

Kuule minua,
jotta tuntemattoman kynnyksellä
herään kuulemaan
          kaipuuni
          kutsusi
          ja kanssakulkijoitten äänen

Kosketa minua,
jotta astuisin kevääseen sanoen
          tervetuloa luottamus
          tervetuloa armahdus
          tervetuloa siunauksen salaisuus

...

Runo onIrja Askolan
kirjasta Tie vie, pyhä kantaa

Lainasin sen täältä