ihanan autistinen sairaala

Koska me ollaan M:n kanssa käyty tän saman sairaalan Autismi Polilla puolet viimevuodesta miltei viikoittain oli se täällä jo tullessa hyvin tiedossa että M on ASD-lapsi. Se on huomioitu aivan loistavasti ja saa mut uskomaan että jokainen lapsi saa sitä tarvitsemaansa yksilöllistä hoitoa.

M:lle tehtiin välittömästi myös oma väreihin perustuva kipuasteikko kun kerroin ihan ensimmäiselle hoitajalle että M:n on vaikeaa tunnistaa kasvonilmeistä kipua tai mitään muitakaan tuntemuksia – yleensä sitä kipua kun mitataan sellaisella irvistyskaaviolla. Niinpä paha kipu on nyt punaista ja kivuttomuus keltaista, ja miedän elämä liikkuu siellä punaisen ja keltaisen välimaastossa M:n sujuvasti kertoessa hoitavalle taholle että hänen mielensä on oranssi ja lonkka melkein punainen tai toisinpäin. Eilen meillä on ekaa kertaa esiintynyt sekä keltainen mieli että lonkka. Se mikä M:lle on erityisen hankalaa on pukea sanoiksi se miksi ollaan jossakin tietyssä värissä eli että lonkka voi olla kivuton, mutta pahoinvointi tekee olosta punaisen ja ärtyneen.

Kenenkään ilme ei värähdäkään M:n jatkaessa omaa tarinaansa violetistä tussikynästä tai mistä milloinkin lääkärin kysyessä jostakin ihan muusta, ja M:n palatessa siihen samaan kynään tai vastaavaan keskustelun ohjausyrityksistä huolimatta. Ne jaksaa kaikki odottaa kunnes M on saanut asiansa käsiteltyä ja vasta sit keskustellaan muusta.

Hoitajat ymmärtää myös hyvin M:n mielenkiintoisen tavan keskustella niistä ja sen omista – hoitajaan kohdistuvista - tarpeista mun kanssa hoitajan ollessa huoneessa, ikäänkuin hoitajaa ei olisikaan, tyyliin;  Hoitaja tekee jotakin ja M sanoo mulle et se haluaa hoitajan tuovan lisää mehua tai et hoitaja sitä tai tätä tai et sillä on vaalee tukka tai vääränlaiset housut tai et se on sitä tai tätä.

Hoitotoimenpiteet tehdään aina samassa järjestyksessä ja jopa laboratorion työntekijät tietää et M:lle pitää kertoa mitä tapahtuu, koska ja missä järjestyksessä. Yllätykset ei ole toivottuja ja verikokeesta on hyvä tietää viimeistään edellisenä iltana.

Hyvin on myös ymmärretty että pakottamisella ei päästä mihinkään, ja vaikka noin yleensä potilaitten ei pitäis syödä talon ulkopuolelta tuotua ruokaa niin meitä oikein kannustetaan siihen. M kun ei ole suostunut enempään kuin korkeintaan katsomaan sairaalan tarjoamia eväitä. Samaa taktiikkaa on noudatettu istumaan nousemisessa ja liikkumisessa muutenkin. Ilman painostusta, omassa tahdissa ja eihän se nyt muutenkaan saa vielä edes varata painoa tolle kipeelle jalalle. 

Jos jotakin vielä sais toivoa niin toivoisin pysyvyyttä. Ollaan oltu samalla osastolla maanantaiaamusta ja siitä lähtien meillä on ollut nyt seitsemän eri sairaanhoitajaa. Olis mukavaa jos sama hoitaja olis edes kaksi päivää putkeen, mutta kaikkea ei voi vaatia.

Vain yksi sairaanhoitaja on ihmetellyt sitä miten M muka voi mitenkään olla ASD-lapsi, kun se puhuu ja on verbaali ja tuntuu kognitiivisesti toimivalta. Toisaalta täähän onkin kirurginen osasto eikä voi edes olettaa että kaikki täällä tietää oikeastaan yhtään mitään näistä M:n kaltaisista ”puolierkoista”.