Siirry pääsisältöön

ihanan autistinen sairaala


Koska me ollaan M:n kanssa käyty tän saman sairaalan Autismi Polilla puolet viimevuodesta miltei viikoittain oli se täällä jo tullessa hyvin tiedossa että M on ASD-lapsi. Se on huomioitu aivan loistavasti ja saa mut uskomaan että jokainen lapsi saa sitä tarvitsemaansa yksilöllistä hoitoa.

M:lle tehtiin välittömästi myös oma väreihin perustuva kipuasteikko kun kerroin ihan ensimmäiselle hoitajalle että M:n on vaikeaa tunnistaa kasvonilmeistä kipua tai mitään muitakaan tuntemuksia – yleensä sitä kipua kun mitataan sellaisella irvistyskaaviolla. Niinpä paha kipu on nyt punaista ja kivuttomuus keltaista, ja miedän elämä liikkuu siellä punaisen ja keltaisen välimaastossa M:n sujuvasti kertoessa hoitavalle taholle että hänen mielensä on oranssi ja lonkka melkein punainen tai toisinpäin. Eilen meillä on ekaa kertaa esiintynyt sekä keltainen mieli että lonkka. Se mikä M:lle on erityisen hankalaa on pukea sanoiksi se miksi ollaan jossakin tietyssä värissä eli että lonkka voi olla kivuton, mutta pahoinvointi tekee olosta punaisen ja ärtyneen.

Kenenkään ilme ei värähdäkään M:n jatkaessa omaa tarinaansa violetistä tussikynästä tai mistä milloinkin lääkärin kysyessä jostakin ihan muusta, ja M:n palatessa siihen samaan kynään tai vastaavaan keskustelun ohjausyrityksistä huolimatta. Ne jaksaa kaikki odottaa kunnes M on saanut asiansa käsiteltyä ja vasta sit keskustellaan muusta.

Hoitajat ymmärtää myös hyvin M:n mielenkiintoisen tavan keskustella niistä ja sen omista – hoitajaan kohdistuvista - tarpeista mun kanssa hoitajan ollessa huoneessa, ikäänkuin hoitajaa ei olisikaan, tyyliin;  Hoitaja tekee jotakin ja M sanoo mulle et se haluaa hoitajan tuovan lisää mehua tai et hoitaja sitä tai tätä tai et sillä on vaalee tukka tai vääränlaiset housut tai et se on sitä tai tätä.

Hoitotoimenpiteet tehdään aina samassa järjestyksessä ja jopa laboratorion työntekijät tietää et M:lle pitää kertoa mitä tapahtuu, koska ja missä järjestyksessä. Yllätykset ei ole toivottuja ja verikokeesta on hyvä tietää viimeistään edellisenä iltana.

Hyvin on myös ymmärretty että pakottamisella ei päästä mihinkään, ja vaikka noin yleensä potilaitten ei pitäis syödä talon ulkopuolelta tuotua ruokaa niin meitä oikein kannustetaan siihen. M kun ei ole suostunut enempään kuin korkeintaan katsomaan sairaalan tarjoamia eväitä. Samaa taktiikkaa on noudatettu istumaan nousemisessa ja liikkumisessa muutenkin. Ilman painostusta, omassa tahdissa ja eihän se nyt muutenkaan saa vielä edes varata painoa tolle kipeelle jalalle. 

Jos jotakin vielä sais toivoa niin toivoisin pysyvyyttä. Ollaan oltu samalla osastolla maanantaiaamusta ja siitä lähtien meillä on ollut nyt seitsemän eri sairaanhoitajaa. Olis mukavaa jos sama hoitaja olis edes kaksi päivää putkeen, mutta kaikkea ei voi vaatia.

Vain yksi sairaanhoitaja on ihmetellyt sitä miten M muka voi mitenkään olla ASD-lapsi, kun se puhuu ja on verbaali ja tuntuu kognitiivisesti toimivalta. Toisaalta täähän onkin kirurginen osasto eikä voi edes olettaa että kaikki täällä tietää oikeastaan yhtään mitään näistä M:n kaltaisista ”puolierkoista”.


Kommentit

  1. Kuulostaa edelleen ihmeelliseltä. Siis, että lääkäreillä ja sairaanhoitajilla on aikaa. Omat (joskin onneksi vähäiset) kokemukset sairaaloista täällä tuo lähinnä mieleen jatkuvan kiireen ja tohinan. Ja kun itse poikain kanssa kättärillä olisin halunnut pitää heitä sylissä tms. kun verikokeita otettiin, niin en saanut vaan heidän piti olla kaukaloissaan, pienten reppanoiden.

    No, onneksi teillä on eri meininki ja M kohdataan aidosti hänen ehdoillaan. Kuulostaa ihanalta, vaikka sairaalassa olo sinänsä ei ole mukava juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin niin toivoisin että tämä inhimillisempi lähestymistapa sairaanhoitoon rantautuisi myös Suomeen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...