Siirry pääsisältöön

kriisi vai keski-iän kriisi?


Illalla luin sitä kirjaa johon tää raamatturyhmä käsittelee ja käyttää pohjana keskustelulle. Nauroin ääneen enkä voinut olla toteamatta että se paikoin kosketti aika syvältä ja tuntui sangen aidolta ja todelta. Ihan mun omalta elämältä.

Aamulla nakkasin Kindlen käsilaukkuun ja samalla heitin perään meidän vihkiraamatun kirjahyllystä – koskematon kirja – kulkenut mukana kohta kuusitoista vuotta. Ryhmässä avasin raamattuni siitä kohdasta mitä käsiteltiin ja tajusin etten ollut koskaan tiennyt raamatun käsittelevän myös lapsettomuuden tuskaa. Really! Täähän on aika moderni kirja!!!! Lapsettomuudessa ei sinänsä ole mitään modernia, mutta että siitä puhuttiin jo silloin kun raamattu kirjoitettiin. Ja vielä vanha testamentti.  Täähän saattis jopa olla ihan mielenkiintoista luettavaa... miksi mä olin jotenkin kuvitellut että se o ihan sairaan tylsä kirja?

Kymmenkunta naista. Eri taustat, eri tilanteet. Kaikilla mukana ainakin yksi – lapsi. Useimmilla se normi ”kaksi lasta”, muutamalla enemmän, kolme tai neljä. Kahvin kanssa keskusteltiin vasektomiasta ja väkivaltaelokuvista ja viinistä.

Keskustelu kulki polkujaan, tekstiä seuraten ja siitä välillä eksyen. Mä tajusin että muutkin taistelee samojen asioiden kanssa. Haluais ja tahtois tehdä enemmän, muttei tiedä miten ja milloin. En ollut ainoa joka ei koe osaavansa rukoilla. Siis silleen aidosti. On helppoa ladella ne samat siunaa ja varjele ja pidä huolta... lapsista ja miehestä ja ystävästä ja perheestä. Vaikeeta oikeasti kohdata, omat ajatuksensa kai. Ihan samoja kysymyksiä kuin mulla, ihan samanlaisia ajatuksia. Miksi mä sitten kuvittelen olevani jotenkin väärä. Osaamaton tai kuulumaton. En tiedä.

Pitäis ehkä hankkia englanninkielinen raamattu.

Keski-iän kriisi. Tän on pakko olla sitä, keski-ikäisen naisen keski-iän kriisi. Onneksi en juokse vieraissa tai vinguta korttia. En halua leikata itsestäni nuorempaa tai vaihtaa elämää toiseksi. Mä vaan kaipaan... jotakin. Mä liitän tän ennen kaikkea viimeiseen vuoteen, mutta ehkä tää tosiaan on myös vanhenemista. Iän ja ikääntymisen mukanaan tuomaa pohdintaa.

Tammikuussa 2012 alkoi M:n tutkimukset
Maaliskuussa 2012 saatiin diagnoosi
Maaliskuussa 2012 M siirtyi erityisopetuksen puolelle
Kesäkuussa 2012 sain keuhkoveritulpan
Heinäkuussa 2012 rupesin käymään kirkossa
Elokuussa 2012 mutsi päätti erota meidän perheestä ja lapsenlapsistaan
Tammikuussa 2013 M jouti sairaalaan lonkkanivelen bakteeritulehduksen takia

Kaoottista siis, superkaoottista ja rankkaa ja voimia vievää. Ei kuitenkaan mitään mistä ei olis selvitty. Herättelikö se että kaikesta selvittiin, vai se että oltiin niin kovassa ristiaallokossa. En osaa sanoa. Tuntui kuitenkin siltä etten jaksa enkä pärjää ellen jostakin saa sisäistä rauhaa ja luottamusta johonkin. Sillä tiellä siis olen, katsotaan mitä löydän.


Kommentit

  1. ...voi vitsit, mä tarvitsen tuommoisen ryhmän myös!
    Meillä on meidän pariskuntaryhmä, mutta se on vähän eri juttu.

    Ja onhan teillä ollut ihan järisyttävän rankka vuosi, olisihan se kumma, jos ei sitä jollain keinoin prosessoisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli mukavaa ja pojat viihtyi - no ne nyt tuntuu viihtyvän missä vaan... :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän