Siirry pääsisältöön

reilua


Me taidetaan päästä tänään kotiin... 84 tunnin sairaalaretken jälkeen. Dreeni on jo otettu pois ja M kävelee taas. Neljä tuntia pitää olla oksentamatta. Se neljä tuntia tulee täyteen puoliltapäivin. Hullunkurista on se että ollaan edelleen eristyksessä ja silti puhutaan kotiinlähdöstä. Hullunkurista on myös olla eristyksessä kun tiedetään ettei kysymyksessä ole mikään superresistentti pöpö kun tyttö kuitenkin voi hyvin ja tulehdusarvot laskee...

Koska sairaalan toimittama ruoka ei sovellu M:n henkilökohtaiseen ja tavallistakin rajoittuneempaan ruokavalioon kävin alakerrasta ostamassa sille aamulla pullan. Se maistui ja menin takaisin ja ostin kolme lisää. Sellaisia pieniä vaniljakakkusia, suupaloja. M avaa pussin ja toteaa et ”ai, ostit pojillekin” – ”ei, kun ihan sulle vaan. Sun pitää syödä ja vahvistua” – ”mutta kun näitä on kolme tässä on yks mulle ja yks O:lle ja yks K:lle”. Tällaisissa asioissa M on enemmän kuin reilu. Silloinkin kun ei tarvitsisi.


Kommentit

  1. Voi, miten hienoa, että kotiinlähtö häämöttää jo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiuhti näin jälkikäteen, luetuksi tämä tuli kyllä ihan oikeaan aikaan!

      Poista
  2. Täällä on sormet ja varpaat pystyssä, että pääsisitte pian kotiin. Tosin siellä on sitten seuraava "hullunmylly", mutta koti on aina koti. Jaksuhaleja teille molemmille, urheita olette!

    VastaaPoista
  3. Nayttavat erehdyttavasti Starbucksin vanilja skonsseilta. Mia, meilla on sama mieltymys! Ja kuinka reilua etta pojille saastit, moni tenava olisi mielihyvin pistellyt kaikki poskeensa. Ei tuossa rutiininomaisuudessa aina kaikki niin huonoa.
    Mukava jos paasette kotiin, vaikka viihtyisalta nayttaa tuo lastensairaalakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ne on M:n lemppareita! Se on niin hellyyttävän tasapuolinen aina välillä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi