Siirry pääsisältöön

eka kerta


Mä paljastan teille nyt jotakin mitä en oo kertonut kellekkään muulle. Edes L ei tiedä. En oo uskaltanut kun pelkään et se katsoo mua vinoon. En oo kertonut, kun en oikein itsekään oo ihan vakuuttunut tästä, saati sitten ymmärtänyt mitä menin tekemään. Mä aloitan huomenna poikien kanssa sellaisessa äitien raamatturyhmässä. Mua naurattaa tää ja se kuulostaa must itsestäni täysin absurdilta, minäkö? Jossakin raamattupiirissä? Oikeesti? Jotenkin musta tuntuu etten mä mitenkään kuulu joukkoon ja et se on mulle aivan väärä mesta. Toisaalta. Ne on mukavia naisia ja ne pyysi mua mukaan, ja käynhän mä siellä kirkossakin.

Tää kaikki pohjautuu varmaan tällaiseen jonkinlaiseen sisäiseen murrostilaan ja ennen kaikkea siihen et mun on jotenkin – luterilisen kasvatuksen luterilaisessa kulttuurissa saanena – vaikeeta ymmärtää et ihan tavalliset ihmiset käy kirkossa ja raamatturyhmässä ja... nehän on jotakin hihhuleita ja mä en ole Jeesukseen hurahtanut hihhuli. Ei tavalliset, tavallisia asioita tekevät ja ajattelevat ihmiset tee tällaista... niin mun mielessä ei tee, mutta kuitenkin mä tunnen nää naiset ja ne ON ihan tavallisia ja aivan älyttömän mukavia naisia. Äitejä. Osa käy töissä. Osa on kotona. Ne laittaa ruokaa ja kasvattaa lapsiaan. Siivoaa. Juo illalla lasin viiniä. Ne pukeutuu nätisti, meikkaa ja katsoo saippuaa telkkarista. Ne harrastaa joogaa ja käyttää ehkäisyä. Miksi ihmeessä tää on näin vaikeeta?

Lapsena mun ystävän äiti oli uskossa. Se luki raamattua. Oli kai Helluntailainen tai jotain. Musti sanoi et se on hihhuli. Mä tykkäsin siitä kyllä. Musta se oli mukava. Mutsin serkku on hurahtanut, hihhuli, sekaisin... niin mutsi aina sanoi.

En osaa, enkä kyllä edes halua heittää elämääni jonkun korkeamman voiman käsiin. Tempoilen sellaisessa kummassa ristiriidassa, jossa en oikein tiedä mistä tuun ja mihin meen. Uskominen. Uskossa oleminen. On pelottavia sanoja. Ne liittyy mun päässä johonkin mielenvikaisuuden kaltaiseen tilaan jossa ihminen hymyilee onnellisena ja luottaa vaan siihen et Jumala hoitaa ja itse saa matkustaa.  Tää ristiriita liittyy niihin muutamaan ihmiseen jotka tiedän. Ne jotka viljelee raamatunlauseita kulkiessaan ja siunaa aina naamiksessakin kaiken ja kaikki. Ei kiitos. En ole sellainen. En halua olla sellainen. Mä olen mä ja en halua ”hurahtaa”.

Miksi sitten meen? Koska kaikessa vastahakoisuudessa ja skeptisyydessä se kiinnostaa mua. Kiinnostaa vaikka en kehtaa edes kellekään kertoa. Mä kun luulen, että ne luulee mun hurahtaneen. Muuttuneen. Tulleen jotenkin laupeammaksi ja toisenlaiseksi. Ehkä tuomitsevan muita tai jotakin. Ne kertoo naapurille tai kaverin kummin kaimalle kuinka sekin käy kirkossa nykyään. Se on varmaan tullut uskoon tai jotakin... Se on hurahtanut.

Katsotaan miltä se tuntuu huomenna. Sen ekan kerran jälkeen. Eka kerta jännittää ihan sairaasti. Mitä jos ne ajattelee et oon huijari? Vääränlainen ja jotenkin valheellinen? Mä kyseenalaistan ja kysyn. Olen skeptinen ja uskon tieteeseen ja taiteeseen ja... mitä mä siellä teen? Silti mä haluan mennä. Se kiinnostaa mua. Voinko mä edelleen olla ihan vaan mä? Voinko jos kuitenkin käyn kirkossa ja raamattupiirissä? Huomaanko yllättäin olevani joku muu?


Add caption



Kommentit

  1. Hieno homma! Kerro sitten millaista oli.

    VastaaPoista
  2. Tosi hieno juttu! Ymmärrän niin sun ristiriitaiset fiilarit, olen välillä paininut samanmoisten ajatusten kanssa.

    VastaaPoista
  3. Toihan on hieno homma että meet. Voi uskossa olla hurahtamatta ja elämänsä voi antaa hyvin mielin Jumalan ja Jeesuksen vietäväks.
    Mä annoin elämäni korkeemman voiman vietäväks, enkä oo päivääkää joutunnu katuun. Sentää 50v synnissä ehin olla.

    Ja lopuks, sinne kannattaa mennä ihan omana ittenä, ihan turha jännittää. :)

    VastaaPoista
  4. Sinähän uskot kuitenkin johonkin. Kyllä. Jokainen meistä.
    JOkuhan meitä kannattaa,joku on päivämme määrännyt.
    Minä en ole määritellyt tuota tahoa itselleni.

    JOtenkin tuntuu,että ainakin tämä itselläni tämä ajatusten lisääntyminen on liittynyt äidin sairauteen,kuolemaan, tuskaan ja kipuun siihen liittyen. Haluun,että joku selventäisi minulle jotain.
    Alkujaan, vaikka miksi?
    Halu uskoa kuolemanjälkeiseen vahvistuu,kun rakkaan menettää. Vaan se voi tarkoittaa uudelleen kohtaamista.
    Vai onko ihminen energiaa,joka on kuitenkin olemassa, aina.

    Vaikeita kysymyksiä, ihana asia pohdittavaksi, rikas ja raikas.
    Ketään meistä ei pahenna kuulla Jumalan sanaa, ja onhan niin,että paljon sieltä isosta kirjasta löytää kun vaan malttaa lukea ja uskoa lukemaansa.
    ''Tee toisille,kuten haluaisit itsellesi tehtävän' - huom. vapaa sanamuoto-
    ''Synnitön heittäköön ensimäisen kiven''

    Mainioita lauseita, joita olen mm.viljellyt lastenkasvatuksessa :-)

    Kuulen mielelläni tästä aiheesta lisää.
    Kiva,kun kehtasit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon välillä miettinyt et tarvisin jonkinlaisen mentorin tässä asiassa :)

      Poista
  5. Mullahan on ne mun muistot vaihtarivuodelta, jolloin kävin sunnuntaisin kirkossa ja kirkkoa ennen sunday schoolissa ja keskiviikkona oli youth group. Musta se oli kivaa (tosin silloin ei ollut naamakirjaa, eikä ees oikein sähköposteja;) mutta keskusteltiin ajankohtaisista aiheista jne.

    Mä uskon, että kaikki uskoo. Johonkin. Aina. Ja jos katsoo teidän ihmeellistä elämää ja kaikkea mitä olette kohdanneet, niin kyllä musta jokin varjelus teitä suojelee. Ja hyvä niin.

    Kerro ihmeessä lisää. Niin ja ihanat hetelmät ja kukkaset ja pöytäliina ja maalatut tuolit. Kunhan mun jouluamaryllis kuukahtaa, niin alkaa munkin piiiiitkä tulppaanikausi.

    VastaaPoista
  6. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa...(VK 397)sanoista loytyy turvaa ja luottamusta korkeimman voimaan ja johdatukseen!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi