Siirry pääsisältöön

ken vitsaa säästää


Luettuani kommentteja siihen kilpailupostaukseen, mun täytyy todeta että kylläpä ootte mut kiperään paikkaan laittaneet... millä ihmeellä mä ikinä valitsen näistä kerrassaan mahtavista perusteluista ja kiitoksista...  Lisää kommentteja! Ehkä mun täytyy tehdä kaksi pakettia? Yksi käännyttämään teitä antiamerkkalaisia ja sit se toinen projenkeille.

Torstairyhmässä – mun tarttee keskiä parempi nimi, raamattupiiri kuulosta omaan korvaan pelottavalta ja jotenkin rajoittavalta ja tuomitsevalta – puhuttiin nyt tänään sit siitä äitiydestä ja vanhemmuudesta. Meillä oli todella hyvää ja antoisaa keskustelua enkä edes ollut yksin puolustamassa tätä tavallaan neutraalia saarekettani ja lapsen vapautta valita. Ryhmässä on äiti joka on itse kasvanut hyvin uskonnollisessa ympäristössä ja hän oli sitä mieltä ettei se edes ole hänen tehtävänsä tuputtaa, saati sitten pakottaa. Kyllä jokainen meistä ihan itse löytää tälle tielle jos on löytääkseen. Olihan siellä tietysti myös SE äiti. SE, joka oli sitä mieltä ettei missään tapauksessa voisi hyväksyä lapseltaan mitään muuta valintaa ja piti kummallisena sitä, että mä hyväksyisin lapseni miltei minkälaisena tahansa... pedofiliaa tai sarjamurhaaja olis vaikea käsitellä omassa pääkopassaan, mutta kyllähän ne silti mun lapsia olis. Pitäiskö katsoa peiliin vai ei, en tiedä. Tekeekö vanhemmat lasestaan poikkeavan tällä tavoin vai onko se geneettistä, vai yhdistelmä molempia. Toivottavasti en koskaan joudu tätä asiaa sen syvemmin pohtimaan.

Se mikä mun korvaan särähti pahasti – näin pohjoismaisena vanhempana -  oli lause ”I spank my kids all the time and still they respect their dad more than me” Oikeesti! Siis kyllähän mä olen tiennyt että tässä maassa ruumillinen kuri elää vahvana ja voimallisena, mutta silti. Ken kuritta kasvaa se kunniatta kuolee ja ken vitsaa säästää se lastaan vihaa...  eikä tässä ole nyt kyse siitä että lapsi mustelmille hakattaisiin tai remmillä roiskittaisiin, mutta että ruumiillinen kuritus olisi jokapäiväinen osa lastenkasvatusta tuntuu itselle kovin vieraalta. Entä se, että lyömällä saavutettaisiin kunnioitusta? Pelkoa kai korkeintaan ja musta ainakin olis ihan hirveetä jos mun lapset pelkäis mua kuten itse pelkäsin omaa äitiäni. En ole täydellinen, onhan K:kin selkäänsä saanut. Saavutinko sillä yhtään mitään mitä ei olisi muuten voitu saavuttaa? Tuskin. En usko että saavutin sillä oikeastaan yhtään mitään.

En sanonut mitään, olin niin hämmentynyt etten vaan pystynyt. Olin nössö, en rohjennut. En osannut.




Kommentit

  1. Noi on vaikeita juttuja. Itse oon samaa mieltä sun kanssa, en haluaisi, että lapset pelkäisivät minua. Siis sitä, että minä pahoinpitelisin heitä. Tänään just katsoin dokumenttia saksalaisista, joiden isät olivat natseja. Siinä yksikin sanoi, että heillä selkään sai, kun itki, sillä itku oli heikkouden merkki, eikä sitä siedetty. Eli hakattiin vaan lisää, siksi että lasta sattui ja hän itki. Muistan myös yhden dokumentin, jossa kerrottiin Amerikan "lapsisaarnaajista", jotka kiertävät ympäri maata ja jakavat jumalan sanaa. Siinä yksi lapsi ei halunnut tehdä läksyjään, joten äiti pyysi kuvaajaa keskeyttämään kuvauksen siksi aikaa, kun hän antoi pojalle selkäsaunan. Sitten kuvaus jatkui ja nyyhkyttävä lapsi oli taas kirja kädessä.

    Musta toi kaikki on jotenkin niin "vanhanaikaista", että vanhempi voimankäytöllään osoittaa olevansa vahvempi, kun ei enää sanallisesti pärjää tai menettää malttinsa.

    Eri asia on sitten sairaalloinen pahoinpitely ja alistaminen ja hirveydet, mistä saa liian usein lukea. Sitä en voi mitenkään käsittää. Ja tuntuu pahalta, että osa lapsista joutuu pelkäämään kotonaan. Eikä vain rangaistuksia, vaan ihan vaan mielipuolista väkivaltaa. Omilta vanhemmiltaan?? Sitä mä en voi käsittää.

    Mutta mitä sitten voi toiselle sanoa? Ymmärrän, että sinä olit hiljaa, kun toinen kertoi hakkaavansa "all the time". Miten hän voikaan kuvitella ansaitsevansa KUNNIOITUSTA pahoinpitelemällä? Vai hakkaako isä kenties kovemmin? Tuota mun on vaikea hyväksyä "uskovaisilta". Ja siksi mä aina mietin, että miten ne hyvät käytöstavat on saatu aikaan (siis kun epätoivoissani häpeän, kun mun lapsi käyttäytyy jossain huonosti).

    Jos mä jotain toivoisin, niin sitä että kenenkään lapsen tässä maailmassa ei tarvitsisi kohdata pahoinpitelyä omien vanhempiensa taholta. Ja niin koitan itse elää. Ja kun suutun niin että tekee mieli satuttaa (kamala tunne sinänsä), suuntaan raivoni huutamiseen ja oven paiskaamiseen.

    En mä tiedä tuliko tässä nyt mitään järkevää sanottua, mutta kommentoimpa kumminkin. Nyt meen nukkumaan. Kauniita unia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo Sanna samaa mieltä siitä et se on vanhanaikaista ajatella että lasta pitää jotenkin kurilla ja kovalla kädellä koulia ja varmasti se täälläkin on vaan sellaista sukupolvien mukana alaspäin valuvaa toimintaa jota ei vaan osaa kyseenalaistaa. Musta se on myös käsittämätöntä että tässä puhutaan uskovaisista ihmisistä kun eikö yhden perusarvoista pitäisi olla armo (ja rakkaus)?

      Ja toisaalta se lapsen nujertaminen oman tahdon alle... kuka siitä hyötyy? Ei lapsi ainakaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän