Siirry pääsisältöön

kenet näet peilistä?


Vuoden vaihde kulminoituu aina samaan. Hep, hep, hip, hoi, aloita uusi elämä. Laihduta, kuntoile, kirkastu, heleytä... jos muu ei auta niin ainahan voi luottaa kohotukseen, venytykseen, imuun ja siirtoon. Tehdään meistä kaikista uusia ja parempia ja ehompia, ennen kaikkea kauniimpia ja nuorempia. Se on kaikkialla. Se on lehdissä, se on netissä, se on blogeissa, se on naamiksessa – siihen ei vaan voi olla törmäämättä.

Käsi ylös, kuinka moni teki päätöksen laihduttaa? Liikkua enemmän? Syödä terveellisesti? Entä kuinka moni tietää ettei kuitenkaan laihdu, liiku tai terveellisty? Kuinka moni potee siitä ikuista huonoa omatuntoa?

Kuka päätti olla itselleen hyvä ja hellä? Armollinen ja anteeksiantava? Nukkua enemmän? Stressata vähemmän? Uskalsitko valita sen todellisen hyvinvoinnin?

Pata kattilaa soimaa. Musta kylki kummallakin.  Voisin pitää itsestäni parempaa huolta. Opettelen. Taas. Jälleen kerran. Pitämään itsestäni huolta. Opinko koskaan? En tiedä.

En tarkoita nyt sitä teistä joka saa kicksinsä juoksemalla maratonin tai kiipeämällä vuoren huipulle. En tarkoita sitä jonka on oikeasti, oman terveytensä takia syytä laihduttaa. Mä puhun teille, jotka laihduttaa koska kuuluu laihduttaa, liikkuu koska on pakko ja tekee se säännöllisesti aina kerran vuodessa. Yhtenä keväänä sairaaladieetti, seuraavana kaalisoppaa, kolmantena keväänä karpataan.

Mä olen 41-vuotias. Keski-ikäinen, ylipainoinen nainen joka asettaa omassa elämässään etusijalle melkein minkä tahansa muun paitsi itsensä. Olen ruokafriikki niin hyvässä kuin pahassa. Mulle ei vaan ole tärkeintä paljonko siinä sapuskassa on rasvaa tai sokeria tai proteiinia. Mulle on tärkeetä että se on puhdasta ja edes kohtalaisen eettisesti tuotettua. Pitäiskö laihtua? Ehkä. Lopetin kuukaudeksi sokerit. Ekat päivät on tuskaa kun elimistö on tottunut saamaan energiansa suklaasta ja pullasta. Viikonloppuun mennessä oon tottunut enkä enää edes kaipaa sokeria. Pääsiäiseen mennessä voi sit palautella sokereita elämään, mutta kohtuullisesti.  Miksi kerron tän? No siksi kun en edelleenkään ajatellut laihduttaa. Ne häiritsevät kilot lähtee kun sokerit loppuu. Viini pysyy ja hyvä ruoka. Viinilasi mulla on tässä vieressä myös nyt.

Mä olen 41-vuotias. Keski-ikäinen, ylipainoinen nainen. Ryppyjä naamassa ja alkava kaksoisleukakin – ei läskistä vaan iästä – ihottumaa suun ympärillä. Ylähuulessa ja poskipäissä muutama maksaläiskä auringosta. Alavartalo on eriparinen ylävartalon kanssa. Vatsa arvilla samoin reidet ja tissit. Tissit on kestäneet kolme raskautta odotettua paremmin. Napa on mennyttä. Reisissä, polvitaipeiden yläpuolella, on sellaista hämähäkinverkkoa. Ei kuitenkaan suonikohjuja. Yhden asian olen oppinut. Rakastan itseäni juuri tällaisena. Löysänä ja lupsakkana. Rupsahtaneena, saattais joku sanoa. Mä olen 41-vuotias. Mulla on kolme lasta ja takana vuosia nukkumattomia öitä. Ei mikään ihme, jos vähän rupsahtaa ja vanhenee. Ihmisen kuuluu vanheta ja mä haluan opettaa omille lapsilleni että ihmiset vanhenee ja se kuuluu asiaan. Ei sitä tarvitse pelätä.

Mä olen 41-vuotias. Keski-ikäinen, ylipainoinen nainen. Mä opettelen nyt uskomaan siihen että olen riittävän hyvä. Että voin sanoa ”Ei”. Että mun ei tarvitse kumartaa kaikille, vaan joskus on ihan hyvä pyllistääkin. Opettelen itsekkyyttä olematta ilkeä. Antakaa anteeksi jos teen överit. Mä yritän opetella ettei jokainen pyyntö ole kohdistettu mulle. Yritän opetella että olen hyväksyttävä myös osallistumatta ja tekemättä. Mä olen opetellut tätä läksyä pitkään. Poikien synnyttyä löin oven kiinni. Me ei menty minnekään kun se oli niin vaikeeta. Osa suuttui ja käänsi selkänsä. Toiset on odottaneet, tarjonneet apua ja tulleet meille. Kiitos teille. Mulle on edelleen helpompaa eristäytyä ja olla itsekäs sitä kautta kuin tehdä se suoraan.Opettelen kelpaamaan myös muille.

Mitä tahdon sanoa? Tahdon sanoa kaksi asiaa, tai kysyä.

Yksi. Paraneeko se oma elämä eksponentiaalisesti jos nyt tänä keväänä laihdut viisi kiloa lihotaksesi sen kesän ja syksyn aikana takaisin? Vai olisko elämä ihan yhtä hyvää tai parempaa jos eläis vaan sen viitisen kiloa painavampana? Olisitko ensi jouluna viisi kiloa painavampi kuin nyt? Voisiko ajatella kohtuullistavansa omaa elämäänsä noin yleisellä tasolla ja luopuvansa kurinpalautuksista ja parannuksista? Heittämällä sen jojon lähimpään jokeen?

Kaksi. Olisitko onnellisempi jos lakkaisit kiinteyttämästä ja muokkaamasta ja parantamasta? Uskaltaisit katsoa peiliin – rohkeasti – ja kertoa sille peilin hahmolle että se on rakas ja hyvä ja tärkeä. Täydellinen ilman venytystä ja vanutusta. Kiinteytystä ja yleisparannusta. Mitä pelkäät, itseäsi vai muita?

Suomi on ulkonäkökeskeinen maa. Mä aina luulin että täällä oltaisiin ulkonäkökeskeisiä, mutta mun kokemuksen mukaan se liittyy enemmänkin tiettyihin ammatteihin, työpaikkoihin ja ”piireihin”. Jopa Kodinkuvalehdessä opetetaan jokainen kevät ettei shortsit ole sopiva asu kuin hyvin hoikalle ja ettei caprejakaan voi käyttää, kun ne lyhentää ja paksuntaa jalkaa. Omena pukeutuu niin ja päärynä näin... Kesällä keskustelupalstat täyttyy siitä miten oksettavaa on nähdä lihavia ihmisiä uimarannalla tai shortseissa tai niissä perhanan Capreissa. Kun aurinko paistaa, mä vedän shortsit jalkaan. Näin käy myös meidän vieraille Suomesta. Ne ilmestyy tänne keskellä kuuminta kesää farkuissaan ja kolmessa päivässä ne on vaihtaneet shortseihin ja t-paitaan.

Olisko mahdollista keskittyä oman ulkonäön sijasta henkiseen hyvinvointiin? 

Kommentit

  1. Tämä on vaikea ja hyvä asia. Vaikea kommentoida, että tulisi ymmärretyksi ihan oikein,että toinen lukisi,kuten itse tarkoittaa.

    Kirjoitat paljon hyvää asiaa, suuren osan allekirjoitan ja jotain jäin miettimään- vain ja ainoastaan oman itseni kohdalla,siitä mitä itse tunnen. Miten toimin.
    Mikä saa minut tuntemaan itseni miksikin.

    Minä koen itse suurempaa mielihyvää elämän joka osa-alueella,kun olen fyysisesti kunnossa.
    Siis kunnossa, että olen saanut ne ylimääräiset kilot karistettua, ja vatsanahkaani hieman kiristettyä.
    Kun voin fyysisesti hyvin, pää voi paremmin ja kun pää voi paremmin, voin fyysisestikin paremmin.
    Toki,tiedän sen,että koska olen aikaisemmin nuoruudessani urheillut, suhtaudun tiettyihin asiioihin jopa ylikriittisesti.
    Totta.
    Toisaalta, koska meillä vahva diabetes kakkonen, ja olen nähnyt,mitä se tekee isälleni, koen että tuosta on jotain apuakin. Tuosta ylikriittisyydestä.
    Sen avulla jaksan sinnitellä ja taistella yhtä laukaisevaa tekijää vastaan,eli ylipainoa.
    Onnistuminen siinä tekee onnelliseksi. Yrittäminen ja onnistuminen ja siinä pysyminen, on asia mikä tahansa- tekee onnelliseksi.

    Täsmälleen samaa mieltä olen kanssasi siitä,että yhteiskunta on liian ulkonäkökriittinen, näin se menee. Eikä asia ole hyvä,eikä oikein. Ei se ihmistä mittaa millään tavalla, onko hän kokoa se tai tämä.

    On tunne,etten saanut sanaakaan sanotuksi siitä, mitä halusin, ja silti halusin sanoa tästä aiheesta jotain :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanot, paljonkin, ainakin mulle tai mun mielestä.

      Ihan ensin... terveyshän on tärkeä asia ja olemassa olevat riskit ja sukurasitteet pitää huomioida myös mun mielestä. En usko, että on mahdollista voida hyvin muutenkuin tavallaan kokonaisterveenä.

      Toiseksi. Sulla on takana se nuoruuden urheilu ja silloin tuskin liikut ja pidät huolta itsestäsi koska niin kuuluu tehdä vaan koska saat siitä hyvääoloa ja mielihyvää.

      Ylipaino, huono fyysinen kunto tai itsestään kaikinpuolinen huolehtimattomuus ei tosiaankaan ole se mitä peräänkuulutan - minkä toki ymmärsitkin - pidänhän itsekin itsestäni huolta, enkä ole sairaalloisen ylipainoinen ja harrastan jopa liikuntaakin.

      Enemmän kyse oli tästä ulkoisesta pakosta ja sen tuomasta velvoitteesta yrittää mahtua siihen ikuisen nuoruuden, laihuuden ja kauneuden muottiin saadakseen itselleen ihmisarvon. Siitä soisin ihmisten osaavan päästää irti ja sallia itselleen sellaisen tietynlaisen normaaliuden.


      Poista
  2. Olen seurannut blogiasi jo jonkun aikaa, ihailen tapaasi pyörittää katraasi arkea ulkomailla :)
    Erityislapsen äitini olen monesti pyörittänyt ajatusleikkiä, että olisiko elämäni helpompaa vai vaikeampaa jos en olisi muuttanut takaisin Suomeen ja jos lapsi olisi Suomen sijasta syntynyt ulkomailla...

    Paljon olisi kommentoitavaa vanhoihinkin kirjoituksiin, mutta aloitetaan nyt tällä - kun samaa ajatusta olen omassa mielessä pyörittänyt.

    ** Yksi. Paraneeko se oma elämä eksponentiaalisesti jos nyt tänä keväänä laihdut viisi kiloa lihotaksesi sen kesän ja syksyn aikana takaisin?

    No eihän se parane. Mutta. Päästin itseni lihomaan kymmenisen vuotta sitten, ja sain karvaasti huomata että painon pudotus isommasta lukemasta on paljon hankalampaa kuin pienemmästä. Ilman kurinpalautusta tilanne menee helposti siihen, että viiden kilon pudotuksen sijaan huomaan keväällä omaavani viisi kiloa lisää ... ei hyvä!
    Ylipainoisena nivelet eivät kestä kaikkia liikuntalajeja, ja raskausdiabetes pysäytti ajattelemaan mitä suuhunsa pistää. Enkä halua ylipainoa takaisin, kun kerran siitä eroon pääsin. Nautin juoksemisesta, tai oikeastaan juoksun jälkeisestä adrenaliinitasosta. Vähän kuin siivoaisi, ja sen jälkeen ihailee siistiä lopputulosta. Toisaalta herkutkin maistuvat paremmilta, kun sokerit sun muut laittaa ajoittain tauolle. Eli alkuvuodesta kevennän ruokavaliota ja pyrin liikkumaan enemmän, vaikka juoksukelit ovatkin hankalat. Joko on älyttömän liukasta (kuten nyt, vesisateen jälkeen) tai sitten on lunta ja/tai pakkasta liikaa. Cross-trainerin käyttö sisätilassa ei ole ollenkaan sama juttu :(
    Ja kuten vintti kirjoittikin, hyväkuntoisena myös ajatus luistaa paremmin. Olen huomannut senkin, että juoksulenkki-iltoina nukahdan nopeammin ja nukun paremmin. Eli fyysinen rasitus on hyväksi, tosin teen kevyttä toimistotyötä eli liikunta on hyvä vastapaino.

    ** Kaksi. Olisitko onnellisempi jos lakkaisit kiinteyttämästä ja muokkaamasta ja parantamasta? Uskaltaisit katsoa peiliin – rohkeasti – ja kertoa sille peilin hahmolle että se on rakas ja hyvä ja tärkeä. Täydellinen ilman venytystä ja vanutusta. Kiinteytystä ja yleisparannusta. Mitä pelkäät, itseäsi vai muita?

    Oma ruuhkavuosieni aikataulusirkus on sitä sorttia, että ei tässä hengen majataloa paljon parannella, mutta jos tämän kropan saisi nykykunnossa pidettyä, niin olisin tyytyväinen. Omassa lähipiirissäkin on anoreksiasta kärsiviä, joten olen nähnyt mitä liiallisuuksiin meneminen tarkoittaa.

    Mutta muuten aion jatkaa viime vuoden mallilla, eli olla itselleni armollinen. Olen taipuvainen ylisuorittamiseen, joten välillä on oikeasti hyvä miettiä, että onko tekemiset oikeasti välttämättömiä. Elämään pitää kuulua muutakin kuin lapsen kuntouttaminen, huushollin pyörittäminen ja työssä käynti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä toinen ylisuorittaja ja siitä mäihan oikeesti yritän opetella pois. Tosin viime vuoden ylisuorittaminen M:n autismin "parantamisessa" kantaa kelpohedelmää ja tehdyn työn tulokset on helppoa nähdä.

      Se olisiko elämä ollut helpompaa ulkomailla riippuu kai noin miljoonasta asiasta... Missä olisit asunut? Viihdyitkö siellä? Oliko siellä tukiverkostoa? Onko Suomessa tukiverkosto? Mikä on lapsen vamma? Miten siihen suhtaudutaan kummassakin maassa? Mitä palveluita on tarjolla? Mitä palveluita ulkomailla olisi ollut tarjolla? Millä hinnalla? Lista on loputon ja kaikkia näitä varmaan oot pyörittänyt omassa mielessä... erilaista se varmasti olis ainakin ollut. Muhun on Suomesta kolahtanut tässä asiassa se, että kaikkeen joutuu jonottamaan ja sitä pitää vaatia ja anoa ja toivoa... aina vaan odottaa. Mä kun nyt vaan oon se kaikki-tänne-heti tyyppi.

      Mitä enemmän joutuu laihduttamaan, sitä rankempaahan se on, myös elimistölle. Parasta kai olis jos pystyis itsensä pitämään siinä muutaman kilon haarukassa joulut ja juhannukset ja se kai on se mitä mä itse yritän peräänkuuluttaa. Sen jälkeen kun sain sen syömishäiriön itseltäni karistettua olen aika kohtuullisesti pysynyt siinä muutaman kilon haarukassani. Viime syksy oli poikkeus. Olin väsynyt, stressaantunut, toipilas ja lohtusöin. Kaikki oli kiireistä ja epäsäännöllistä. Nyt toivon että asioiden normalisoituessa ja sokeripaussin aikana saan sen viisi kiloa pois ihan laihduttamatta.

      Poista
    2. Niin ja rohkeesti vaan kommentoimaan - jos jaksat - mä RAKASTAN keskustelua ja kommentteja!

      Poista
  3. Olipas äärest' hyvää pohdintaa näin alkuvuodesta!
    Noin päällisin puolin olen samaa mieltä: on tärkeää hyväksyä itsensä - ja myös olla tekemättä asioita vain "siksi kun on pakko".
    Muttamutta... se terveys.
    Minä olen (valitettavasti) niitä ihmisiä, jotka liikkuu koska on pakko ja syö terveellisesti koska on pakko - perusvaivojen takia - ja olen huomannut sen, että se myös johtaa kovasti kriittiseen asenteeseen itseä kohtaan. Terveellinen elämäntapa, niin hyvältä kuin se tuntuukin, ei suju minulta mitenkään itsestään ja vaivattomasti. Terveys täytyy pitää mielessä koko ajan, ja hankkia ainakin osa mielihyvästä sitä kautta, että vertaa itseään joko muihin tai joihinkin yleisiin ulkonäkönormeihin. (aivan älytöntä, tiedän. Onneksi en ole anorektista tyyppiä!)
    Kun syöminen ja liikkuminen eivät sisäsyntyisesti tuo hyvää oloa, se täytyy hakea muualta, siis siitä että "elää niinkuin kuuluu" (en tiedä, osaanko ihan selittää sitä, mitä tarkoitan!)

    Tavallaan ja enimmäkseen hyväksyn itseni: peilistä katsoo vastaan nelikymppinen, 3x9kk:n runtelema lörtsänapanainen, mutta että näkisin nuo suurinpiirtein täysi-ikäisinä ja että vaikka vielä mummoksikin tulisin, minun täytyy myös samaan aikaan suhtautua itseeni kriittisesti. Koska se on ainoa keino, jolla pystyn motivoimaan itseni liikkeelle ja terveellisempään syömiseen.

    Ehdottomasti vastustan noita karkeita yleistyksiä ulkonäön suhteen - jokainen näyttäköön siltä, miltä näyttää - mutta samalla pyrin siihen että itse näyttäisin "mahdollisimman hyvältä".
    Tässä kohden (onneksi!) olen kyllä kovasti armollinen itselleni: realisti pitää olla kuitenkin. Ei minusta tule koskaan säkenöivää littanavatsaista ja hillittyä naisihmistä. Mutta jos nyt edes kohtalaisen terveennäköinen ja hyvinvoipa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan rehellinen kirjoitus, kiitos marika!

      Terveys on tärkein, oikeesti. Siitä mä oon ihan tasan tarkkaan samaa meieltä. Se mitä mä tässä vähän huonosti peräänkuulutin on kaikki ne ihmiset jotka joka helvatan kevät ryhtyy jollekin kuurille oli tarvetta tai ei ja sit jossakin välissä kuuri päättyy ja vanha palaa. Terveelliset elämäntavat on jotakin ihan muuta.

      Jokainen kai haluaa näyttää edes kohtuullisen hyvältä eikä sitä hyvältänäyttämistä sulje pois se ettei näytä parikymppiseltä huippumallilta tai filmitähdeltä, joka muistaa aina kääntää oikean puolen kasvoistaan esiin. Hyvältä voi näyttää ihan sellaisena kuin nyt sattuu olemaan.

      Pelottavaa mun mielestä on se et ihan tavalliset keski-ikäiset naiset hommaa rasvaimuja ja kiristyksiä ja kohotuksia ja siirrännäisiä kyetäkseen hyväksymään itsensä, ei se että meikkaa, kampaa ja pukeutuu nätisti ja pitää itsestään noin muutenkin huolta.

      Poista
  4. ehkä se tärkein kriteeri on siinä, että on tyytyväinen peilikuvaansa? Ja jos nyt ei aivan tyytyväinen, niin kuitenkin katsoo itseään suhteellisen suopein silmin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai siis nimenomaan se että osaa katsoa itseään rakkaudella ja suopeasti, anteeksiantaen virheet.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän