Siirry pääsisältöön

ai, puhuuko ne mun lapsesta?


Mä en tiedä tottuuko siihen koskaan että oma lapsi on vammainen. Mä en näe sitä vammaisena. L ei näe sitä vammaisena. Meidän ystävät ei näe sitä vammaisena. Mun maailmassa vammainen on ihminen joka tarvitsee erikoisapuvälineitä tai avustajan voidakseen toimia osana yhteiskuntaa. Mä jotenkin edelleen, ja aina suljen sieltä vammaiskategoriasta pois nämä joiden vamma ei näy päälle. Suljen vaikka oma lapseni kuuluu siihen kategoriaan.

Sit se hyppää silmille papereista. M on sitä ja tätä ja tota ja vammaisuutensa vuoksi ei kykene X:n, Y:n ja Z:aan. Yhteiskunnan ja koululaitoksen silmissä meidän prinsessa on vammainen. Vanhemman silmissä oma lapsi on kaikkine puutteineen täydellinen, juuri sellaisenaan. Yhdellä on yhtä ja toisella toista. On upeeta että on olemassa kaikki ne tukitoimet joita M saa, on upeeta että myönnetään että se tarvitsee apua erilaisissa asioissa ja että niitä asioita sille tarjotaan ja että lainsäädäntö valvoo tämän toteutumista. Silti sen kerran, kaksi tai kolme vuodessa, kun näitä lausuntoja kirjoitellaan ja papereita tehdään. Kun ollaan siinä kohdassa missä keskitytään kaikkeen siihen mitä tarvitaan ja mikä ei toimi, ja missä mun lapseni paperissa lukee että se on vammainen. Silloin musta aina tuntuu et ne puhuu varmaan jostakin muusta lapsesta. Tulee sellainen hetki jossa huomaan ajattelevan et ”Ai, nehän puhuu ja kirjoittaa meidän lapsesta. Meidän M:sta.”

Edelleen juhlin sitä erityiskoulukuljetusta. Mulle niin moni vanhempi sanoi asiasta puhuessani – siis toisen erityislapsen vanhempi – ettei sitä ikinä M:lle myönnetä. Sen erityiskoulukuljetuksen saa vaan ne jotka on pyörätuolissa tai muuten vaikeavammaisia. Sosiaalisten taitojen puute ja erilainen tapa kommunikoida ja ajatella ei mun mielestäni ole peruste vaikeavammaisuudelle ja silti me saatiin se – erityiskoulukuljetus. Se on ihan mielettömän ihanaa, upeeta, hienoa ja mahtavaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...