ai, puhuuko ne mun lapsesta?

Mä en tiedä tottuuko siihen koskaan että oma lapsi on vammainen. Mä en näe sitä vammaisena. L ei näe sitä vammaisena. Meidän ystävät ei näe sitä vammaisena. Mun maailmassa vammainen on ihminen joka tarvitsee erikoisapuvälineitä tai avustajan voidakseen toimia osana yhteiskuntaa. Mä jotenkin edelleen, ja aina suljen sieltä vammaiskategoriasta pois nämä joiden vamma ei näy päälle. Suljen vaikka oma lapseni kuuluu siihen kategoriaan.

Sit se hyppää silmille papereista. M on sitä ja tätä ja tota ja vammaisuutensa vuoksi ei kykene X:n, Y:n ja Z:aan. Yhteiskunnan ja koululaitoksen silmissä meidän prinsessa on vammainen. Vanhemman silmissä oma lapsi on kaikkine puutteineen täydellinen, juuri sellaisenaan. Yhdellä on yhtä ja toisella toista. On upeeta että on olemassa kaikki ne tukitoimet joita M saa, on upeeta että myönnetään että se tarvitsee apua erilaisissa asioissa ja että niitä asioita sille tarjotaan ja että lainsäädäntö valvoo tämän toteutumista. Silti sen kerran, kaksi tai kolme vuodessa, kun näitä lausuntoja kirjoitellaan ja papereita tehdään. Kun ollaan siinä kohdassa missä keskitytään kaikkeen siihen mitä tarvitaan ja mikä ei toimi, ja missä mun lapseni paperissa lukee että se on vammainen. Silloin musta aina tuntuu et ne puhuu varmaan jostakin muusta lapsesta. Tulee sellainen hetki jossa huomaan ajattelevan et ”Ai, nehän puhuu ja kirjoittaa meidän lapsesta. Meidän M:sta.”

Edelleen juhlin sitä erityiskoulukuljetusta. Mulle niin moni vanhempi sanoi asiasta puhuessani – siis toisen erityislapsen vanhempi – ettei sitä ikinä M:lle myönnetä. Sen erityiskoulukuljetuksen saa vaan ne jotka on pyörätuolissa tai muuten vaikeavammaisia. Sosiaalisten taitojen puute ja erilainen tapa kommunikoida ja ajatella ei mun mielestäni ole peruste vaikeavammaisuudelle ja silti me saatiin se – erityiskoulukuljetus. Se on ihan mielettömän ihanaa, upeeta, hienoa ja mahtavaa.