Siirry pääsisältöön

ai, puhuuko ne mun lapsesta?


Mä en tiedä tottuuko siihen koskaan että oma lapsi on vammainen. Mä en näe sitä vammaisena. L ei näe sitä vammaisena. Meidän ystävät ei näe sitä vammaisena. Mun maailmassa vammainen on ihminen joka tarvitsee erikoisapuvälineitä tai avustajan voidakseen toimia osana yhteiskuntaa. Mä jotenkin edelleen, ja aina suljen sieltä vammaiskategoriasta pois nämä joiden vamma ei näy päälle. Suljen vaikka oma lapseni kuuluu siihen kategoriaan.

Sit se hyppää silmille papereista. M on sitä ja tätä ja tota ja vammaisuutensa vuoksi ei kykene X:n, Y:n ja Z:aan. Yhteiskunnan ja koululaitoksen silmissä meidän prinsessa on vammainen. Vanhemman silmissä oma lapsi on kaikkine puutteineen täydellinen, juuri sellaisenaan. Yhdellä on yhtä ja toisella toista. On upeeta että on olemassa kaikki ne tukitoimet joita M saa, on upeeta että myönnetään että se tarvitsee apua erilaisissa asioissa ja että niitä asioita sille tarjotaan ja että lainsäädäntö valvoo tämän toteutumista. Silti sen kerran, kaksi tai kolme vuodessa, kun näitä lausuntoja kirjoitellaan ja papereita tehdään. Kun ollaan siinä kohdassa missä keskitytään kaikkeen siihen mitä tarvitaan ja mikä ei toimi, ja missä mun lapseni paperissa lukee että se on vammainen. Silloin musta aina tuntuu et ne puhuu varmaan jostakin muusta lapsesta. Tulee sellainen hetki jossa huomaan ajattelevan et ”Ai, nehän puhuu ja kirjoittaa meidän lapsesta. Meidän M:sta.”

Edelleen juhlin sitä erityiskoulukuljetusta. Mulle niin moni vanhempi sanoi asiasta puhuessani – siis toisen erityislapsen vanhempi – ettei sitä ikinä M:lle myönnetä. Sen erityiskoulukuljetuksen saa vaan ne jotka on pyörätuolissa tai muuten vaikeavammaisia. Sosiaalisten taitojen puute ja erilainen tapa kommunikoida ja ajatella ei mun mielestäni ole peruste vaikeavammaisuudelle ja silti me saatiin se – erityiskoulukuljetus. Se on ihan mielettömän ihanaa, upeeta, hienoa ja mahtavaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi