Siirry pääsisältöön

nihkeä aamu


Kolmikko istuu aamiaispöydässä keskustellen kuolemisesta ja sairaalasta...

M: am I going to die at the hospital?
K: yes, on a firetruck
M: no, I will take an ambulance to die there
O: yeah…

Jossakin vaiheessa keskustelua päästää kuoleman peruuttamattomuuteen ja siihen kuinka kaikki suree ja itkee kun M kuolee sairaalassa. Mistä tähän tultiin? Ei aavistustakaan. Riemukasta lauantaita vaan kaikille.

***

Ennen tätä aamiaista - jolla kukaan ei halunnut syödä mitään mitä oli tarjolla, koska kaikki oli pahaa. - päästin Koiran pissalle ja näinhän se taas karkas. Siellä mä sit laukkasin pitkin sumuista naapurustoa yöpaidassani vuorotellen karjuen koiraa ja kiroillen äänekkäästi. Löysin sen sieltä samasta paikasta, sen naapurin pihalta jonka mielestä meillä on huonosti käyttäytyvä koira. Tottakai se oli siellä ja minä myös - yöpaidassa - ja naapuri pihalla just lähdössä johonkin. Suittuna ja raikkaana ja järjestyksessä.

***

O:lla tais olla kasvukipuja koska öiset heräilyt ja itkukohtaukset loppui kuin veitsellä leikaten sen jälkeen kun tajusin tuikkasta sen kurkusta alas vähän buranaa. Sen sijaan mä näen miten tää M:n kanssa saavutettu uniauvo vetelee viimeisiään... se heräilee taas öisin ja sen viereen pitää taas mennä ja sieltä ei saa lähteä pois. Tänään se suuttui mulle, kun olin hiipinyt pois sen huoneesta ennen kuin se heräs... joo, alakertaan kahville. Sen jälkeen on sylitelty. Mun mielestä enemmän kuin tarpeeks. M:n mielestä ei läheskään riittävästi... "If I start to cry, you will have to hold me!"

Onneksi pääsen töihin karkuun.

Toisten karkit on järjestyksessä ja toisten on - karkkeja.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi