Siirry pääsisältöön

saatan karata


Yläkerrassa pyörii Toy Story. Alakerran telkkarissa on menossa Princess and the Frog. Mulla on menossa tauko. M on ollut lomalla tiistaista, huomenna on vielä lomaa, ja tänään on se päivä kun joku on koko ajan kiinni lahkeessa, pudonnut jostakin, pudottanut jotakin, kaatunut jossakin tai kaatanut jotakin. Tuntuu etten muuta teekään kuin luuttua lattiaa, laita ruokaa, lohduta ja laastaroi. Ei varmaan enempää kuin minään muunakaan päivänä, mutta joskus pitäis vaan saada tauko. Koirakin oksentaa ja empatiat on vähissä. Just sanoin sille et sellaiset koirat jotka oksentaa ei voi saada ruokaa koska en jaksa sitä oksennustakin pestä tosta matosta. Koiraparka.




Salaa suunnittelen taas vapaapäivää tai lomaa tai... jos toi L ei olis niin mukava saattaisin karata ja jättää sen pärjäämään tän lauman kanssa. Se sanoo et sehän on töissä. Niinhän se on, mutta siellä töissä ne muut on aikuisia. Siellä töissä pääsee yksin vessaan ja töillä on alku ja loppu. Kun mä meen vessaan joku hakkaa sitä ovea jos oon erehtynyt sen sulkemaan ja jopa lukitsemaan. Vanhin mun alaisista on neljä ja mun työpäivät ei ala eikä lopu ne vaan on. Mun työpäivä alkoi huhtikuun 17. 2008 klo 7:59am. Eka vapaapäivä oli elokuussa 2011. Sen jälkeen on vapaita ollut kai kolmesti ja muuten oon ollut ”on duty” 24/7/365. Alaiset on lisääntyneet yhdestä kolmeen. Pääsispä, pääsispä... viikoksi Suomeen, viikonlopuksi San Franciscoon tai luostarin hiljaisuuteen.

Valitsisinko toisin jos voisin? En. Useimmiten teen työni ilolla ja rakkaudella. Usein mun työ on hauskaa ja palkitsevaa. Haasteellista se ainakin on – aina. Just nyt mielessä on se seuraava isompi haaste, M:n erityisopetussuunnitelmapalaveri kymmenen päivän päästä. Halusin tämän elämän. Haluan edelleen tätä. Näitä päiviä tulee vaan väistämättä aina välillä ja silloin kadehdin niitä perheitä joissa on itsestäänselvyys että ne isovanhemmat on siinä ja mukana ja astuu remmiin tarvittaessa. Kateellinen saatan olla mutten kuitenkaan katuvainen. Tai ehkä enneminkin toivon että ne perheet joilla ne isovanhemmat on siinä lähellä ja halukkaita ja kykeneviä osallistumaan muistaisivat miten arvokasta se apu on.




Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi18. helmikuuta 2013 klo 10.09

    Meilläkin asuu molempien isovanhemmat kaukana. Kateellisena kuuntelen miehen sisaruksien ja oman sisareni suunnitelmia menoista ja tuloista. Siellä kun aina on se vaihtoehto, että "mummu vie" tai "pappa voi tulla vastaan koulusta" tai "mumma hoitaa kesällä"...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää