työ

Aika palata takas arkisempiin asioihin. Avasin pojille telkkarin ja laitoin Puuha Peten pyörimään. Mietin uskallanko juoda vielä kolmannen kupin kahvia... taidan ottaa teetä.

M:lla on tänään vikat verikokeet seurantakäynti ortopedillä. Pitäkäähän peukkuja ettei niitä antibiootteja tartte aloittaa uudestaan. L lupas ottaa K:n toimistolle ja me mennään M:n ja O:n kanssa kolmistaan. Eka aika on kolmelta, toinen kymmenen vaille neljä... parhaimmillaankin ollaan siis toista tuntia siellä lääkärissä.

Kaiken Jeesuksen ja filosofian jälkeen tuntuu et meidän elämä on tavallista ja tylsää. Sitähän tässä on toisaalta toivottukin, tavallista ja tylsää. M on koulussa. Pojat katsoo Tuomasveturia vielä hetken. Kohta tulee Kummitäti K ja mun Kummilapseni leikkimään ja kahvittelemaan ja juoruilemaan. Päivä on väljä ja sen lääkärin lisäksi mun suurin tavoite on tyhjentää tiskikone. Ruokaakin tulin eilen laittaneeksi kahdelle päivälle. Just nyt mun työ tuntuu ihan hillittömän helpolta. Iltapäivällä tai ehkä jo vartin päästä saatan ajatella toisin.

Eilen aamulla, käyttäessäni Koiraa pakollisella aamupuskalla huomasin ajattelevani miten ihanaa olis mennä töihin. Jättää lapset lastenhoitajalle, hypätä autoon, ajaa aamuruuhkassa työpaikalle, ottaa siellä kuppi kahvia ja ryhtyä hommiin. Jossakin välissä istahtaa pikaiselle lounaalle, puhua aikuisten kanssa ja tehdä aikuisten asioita. Se mikä tästä kuvitelmasta jäi puuttumaan olis se työssäkäyvän äidin elämän hillitön kahtiajakoisuus – kun aina pitäis olla siellä missä ei ole, ja se että ne aamut ja illat olis yhtä hösistä ja hässäkkää ja... yhtä kitinää ne on nyt jo. Oonhan mä ennenkin sillä ajatuksella leikkinyt, mutta nyt musta tuntuu ekaa kertaa et ihan oikeesti olisin henkisesti valmis.

Mä muistan silloin kun M oli vauva, L sanoi mulle ettei aio puhua mulle töihinpaluusta kun tietää et se tapahtuu itsestään. Mä loukkaannuin. Musta tuntui et se painosti mua töihin jotenkin kieroutuneen käänteisellä tavalla, pelkäsin etten haluakaan mennä töihin – ikinä. Nyt mä tajuun et se oli oikeessa. Ensi vuonna pojat aloittaa esikoulun. Sit on toka esikouluvuosi ja sit se eka kouluvuosi – K. Tuntuu hurjalta ajatella et ensi syksynä on aamuja joina mulla ei ole yhtään lasta – oikeesti, hurjalta. Viisi vuotta, mulla on aina ollut ainakin yksi. Syksyllä 2016 mä olen taas vapaa. Vapaa kouluun ja töihin. En mä uraa halua luoda, en edes oravanpyörää, mutta haluan töihin ja tehdä työtä. Oman osan elämää, vähän rahaa perheen humputuksiin tai lasten harrastuksiin tai vaikka lomaan.

Siihen saakka tää on mun työ. M sanoi mulle lauantaina kun lähdin Suomikouluun ja sanoin lähteväni töihin et miten mä voin mennä toisiin töihin kun mulla on töitä jo täällä kotona – M ja K ja O. Vielä muutama vuosi pitää kyspyä ja kypsytellä.

Kun muut syö aamiaisensa  - tai eihän ne mitään syö - K rakentaa omastaan tornin...
lautanen-mustikkakulho-omenamehu (täynnä)-jugurtti. Ehkä siitä tulee arkkitehti.

L maalas meidän Petterin ritilän kultaiseksi. (Heater = Peter)
Sivuhuomautuksena todettakoon että ton ritilän takana oli liuta varoituksia...
muun muassa "älä käynnistä jos ritilä on pölyinen"