Siirry pääsisältöön

työ


Aika palata takas arkisempiin asioihin. Avasin pojille telkkarin ja laitoin Puuha Peten pyörimään. Mietin uskallanko juoda vielä kolmannen kupin kahvia... taidan ottaa teetä.

M:lla on tänään vikat verikokeet seurantakäynti ortopedillä. Pitäkäähän peukkuja ettei niitä antibiootteja tartte aloittaa uudestaan. L lupas ottaa K:n toimistolle ja me mennään M:n ja O:n kanssa kolmistaan. Eka aika on kolmelta, toinen kymmenen vaille neljä... parhaimmillaankin ollaan siis toista tuntia siellä lääkärissä.

Kaiken Jeesuksen ja filosofian jälkeen tuntuu et meidän elämä on tavallista ja tylsää. Sitähän tässä on toisaalta toivottukin, tavallista ja tylsää. M on koulussa. Pojat katsoo Tuomasveturia vielä hetken. Kohta tulee Kummitäti K ja mun Kummilapseni leikkimään ja kahvittelemaan ja juoruilemaan. Päivä on väljä ja sen lääkärin lisäksi mun suurin tavoite on tyhjentää tiskikone. Ruokaakin tulin eilen laittaneeksi kahdelle päivälle. Just nyt mun työ tuntuu ihan hillittömän helpolta. Iltapäivällä tai ehkä jo vartin päästä saatan ajatella toisin.

Eilen aamulla, käyttäessäni Koiraa pakollisella aamupuskalla huomasin ajattelevani miten ihanaa olis mennä töihin. Jättää lapset lastenhoitajalle, hypätä autoon, ajaa aamuruuhkassa työpaikalle, ottaa siellä kuppi kahvia ja ryhtyä hommiin. Jossakin välissä istahtaa pikaiselle lounaalle, puhua aikuisten kanssa ja tehdä aikuisten asioita. Se mikä tästä kuvitelmasta jäi puuttumaan olis se työssäkäyvän äidin elämän hillitön kahtiajakoisuus – kun aina pitäis olla siellä missä ei ole, ja se että ne aamut ja illat olis yhtä hösistä ja hässäkkää ja... yhtä kitinää ne on nyt jo. Oonhan mä ennenkin sillä ajatuksella leikkinyt, mutta nyt musta tuntuu ekaa kertaa et ihan oikeesti olisin henkisesti valmis.

Mä muistan silloin kun M oli vauva, L sanoi mulle ettei aio puhua mulle töihinpaluusta kun tietää et se tapahtuu itsestään. Mä loukkaannuin. Musta tuntui et se painosti mua töihin jotenkin kieroutuneen käänteisellä tavalla, pelkäsin etten haluakaan mennä töihin – ikinä. Nyt mä tajuun et se oli oikeessa. Ensi vuonna pojat aloittaa esikoulun. Sit on toka esikouluvuosi ja sit se eka kouluvuosi – K. Tuntuu hurjalta ajatella et ensi syksynä on aamuja joina mulla ei ole yhtään lasta – oikeesti, hurjalta. Viisi vuotta, mulla on aina ollut ainakin yksi. Syksyllä 2016 mä olen taas vapaa. Vapaa kouluun ja töihin. En mä uraa halua luoda, en edes oravanpyörää, mutta haluan töihin ja tehdä työtä. Oman osan elämää, vähän rahaa perheen humputuksiin tai lasten harrastuksiin tai vaikka lomaan.

Siihen saakka tää on mun työ. M sanoi mulle lauantaina kun lähdin Suomikouluun ja sanoin lähteväni töihin et miten mä voin mennä toisiin töihin kun mulla on töitä jo täällä kotona – M ja K ja O. Vielä muutama vuosi pitää kyspyä ja kypsytellä.

Kun muut syö aamiaisensa  - tai eihän ne mitään syö - K rakentaa omastaan tornin...
lautanen-mustikkakulho-omenamehu (täynnä)-jugurtti. Ehkä siitä tulee arkkitehti.

L maalas meidän Petterin ritilän kultaiseksi. (Heater = Peter)
Sivuhuomautuksena todettakoon että ton ritilän takana oli liuta varoituksia...
muun muassa "älä käynnistä jos ritilä on pölyinen"

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi