Siirry pääsisältöön

Ferrari


Mä törmäsin eilen yhdessä verkkaryhmässä - tai siis sen ryhmän sähköposteissa -  artikkeliin autismista. Päivittäinhän niihin törmää, milloin autismi paranee itsestään ja välillä se aiheuttaa murhaajuuden ja toisinaan sitä ja sit taas tätä, mutta tää oli hyvä – oikeesti. Se oli selkeä ja kuvaava ja L:n mielestä se vertaus tietysti oli paras mahdollinen. Mun lapseni on Ferrari. Ongelma on se että ympäristö kuvittelee et se on jotakin tavallisempaa – Ford tai Volkswagen ja se käyttöohjekirjakin joka me ollaan saatu on sille pirhanan Fordille eikä Ferrarille. Se oikuttelee ja kiihtyy nopeesti ja on arvaamaton. Samalla se on jotakin täydellisyyttä hipovaa. Se tuo valon huoneeseen tullessaan ja antaa ihan hirittävästi jos vaan osaa ottaa. Suora ja rehellinen, liiallisuuteen asti, ei esitä mitään. Ne luulee, ja mekin luultiin pitkään et se on vieraskoree mut ei se oo. Se on ahdistunut ja varautunut ja sulkeutuu hiljaiseen kohteliaisuuteen.

Se on Ferrari siinäkin et se ei ymmärrä miten tää tavallinen arkipäivä toimii vaan se on rakennettu johonkin muuhun ja yrittää niin kovasti sopeutua ja mahtua siihen muottiin jonka maailma – ei me vanhemmat – on sille asettanut. Se tarkistaa tekeekö se oikein ja kysyy aina uudestaan ja uudestaan. Kun se sanoo et sen pitää mennä pissalle on siellä lauseen päässä kysymysmerkki, varmistus että se on hyvä ajatus jos pissattaa. Aamulla mä satuin heräämään vähän ennen sitä ja tarkkailin kuinka se avasi ja sulki huoneensa oven useampaan kertaan yrittäessään selvittää onko jo aamu ja voiko se jo tulla ulos sieltä huoneestaan. Se haluaa toimia oikein. Se ei vaan aina ymmärrä miten toimitaan oikein. Viikonloppuna meidän Ystävillä se marssi suoraan kylppärin ovesta sisään juttelemaan suihkussa olevan isännän kanssa. Hetkeäkään sen mieleen ei tullut että se olis jotenkin epäsopivaa tai ei hyväksyttävää... voihan se marssia meidänkin luo kun me ollaan suihkussa. (Sivuhuomautuksena todettakoon että tiedän useamman M:n ikäisen joka ei julkisesti pue tai riisu itseään saati että menisi kylppäriin jossa joku on tekemässä jotakin privaattia. Mun lapseni ryhtyi tänään epähuomiossa riisuutumaan kesken balettitunnin. En usko että se edes huomasi kun oli niin ajatuksissaan.)

Vanhempana mun täytyy siihen artikkeliin todeta että mä en oo koskaan kauheesti osannut syyttää itseäni M:n autismista. Mä en ole osannut ajatella et me tehtäis vanhempina jotakin väärin kun ollaanhan me kaikki mahdollinen ja mahdoton kokeiltu. Mä oon vaan aina ajatellut et se on erilainen ja muut ei vaan tajua sitä. Se on Ferrari ei Ford. Mä oon aina sen tiennyt ja jotenkin hyväntahtoisesti hymissyt neuvoille, välillä suuttunut ja ottanut itseeni, en kuitenkaan syyllistänyt itseäni.

Huomenna on Ferrarin vuosihuolto – erityisopetussuunnitelmapalaveri.


Ferrarin uudet siivet

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...

kuusitoista

Tiesin että tässä kävisi näin ja silti ne väkisin esiin puskevat kyyneleet pääsivät yllättämään. Sellainen sekoitus iloa, onnea, ylpeyttä ja luopumisen tuskaa uuden ajanjakson edessä. Minun lapseni, minun ihana, ihana lapseni. Minä. Rakastan sinua niin ettei siihen löydy edes sanoja, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Sinä. Minun rakas, rakas lapseni. Tättähäärä. Minä muistan kuinka silloin kauan sitten takerruit minuun lastensairaalan ovella terapeutin päättäväisesti kantaessa sinut sisälle. Minä jäin ulos ja itkin. Minun koko kehoni halusi josta sinun perääsi, tuntui kuin joku olisi repinyt irti osan minua. Minä muistan kuinka kuljit hattu keikkuen eskarin orientaatioon ja me seurasimme perästä. Minä muistan. Minun koko kehoni muistaa.  Keskiviikkona sinä täytit kuusitoista. Tulit vähän unenkarheana alakertaan, halasit ja moiskautit pusun ensin minulle, sitten isälle. Hymyilit kun näit sinulle katetun aamiaisen ja ojensit läppärisi isälle sanoen: ”Tekisin itse, mutta tartten sun aj...