tiistai 26. helmikuuta 2013

Ferrari


Mä törmäsin eilen yhdessä verkkaryhmässä - tai siis sen ryhmän sähköposteissa -  artikkeliin autismista. Päivittäinhän niihin törmää, milloin autismi paranee itsestään ja välillä se aiheuttaa murhaajuuden ja toisinaan sitä ja sit taas tätä, mutta tää oli hyvä – oikeesti. Se oli selkeä ja kuvaava ja L:n mielestä se vertaus tietysti oli paras mahdollinen. Mun lapseni on Ferrari. Ongelma on se että ympäristö kuvittelee et se on jotakin tavallisempaa – Ford tai Volkswagen ja se käyttöohjekirjakin joka me ollaan saatu on sille pirhanan Fordille eikä Ferrarille. Se oikuttelee ja kiihtyy nopeesti ja on arvaamaton. Samalla se on jotakin täydellisyyttä hipovaa. Se tuo valon huoneeseen tullessaan ja antaa ihan hirittävästi jos vaan osaa ottaa. Suora ja rehellinen, liiallisuuteen asti, ei esitä mitään. Ne luulee, ja mekin luultiin pitkään et se on vieraskoree mut ei se oo. Se on ahdistunut ja varautunut ja sulkeutuu hiljaiseen kohteliaisuuteen.

Se on Ferrari siinäkin et se ei ymmärrä miten tää tavallinen arkipäivä toimii vaan se on rakennettu johonkin muuhun ja yrittää niin kovasti sopeutua ja mahtua siihen muottiin jonka maailma – ei me vanhemmat – on sille asettanut. Se tarkistaa tekeekö se oikein ja kysyy aina uudestaan ja uudestaan. Kun se sanoo et sen pitää mennä pissalle on siellä lauseen päässä kysymysmerkki, varmistus että se on hyvä ajatus jos pissattaa. Aamulla mä satuin heräämään vähän ennen sitä ja tarkkailin kuinka se avasi ja sulki huoneensa oven useampaan kertaan yrittäessään selvittää onko jo aamu ja voiko se jo tulla ulos sieltä huoneestaan. Se haluaa toimia oikein. Se ei vaan aina ymmärrä miten toimitaan oikein. Viikonloppuna meidän Ystävillä se marssi suoraan kylppärin ovesta sisään juttelemaan suihkussa olevan isännän kanssa. Hetkeäkään sen mieleen ei tullut että se olis jotenkin epäsopivaa tai ei hyväksyttävää... voihan se marssia meidänkin luo kun me ollaan suihkussa. (Sivuhuomautuksena todettakoon että tiedän useamman M:n ikäisen joka ei julkisesti pue tai riisu itseään saati että menisi kylppäriin jossa joku on tekemässä jotakin privaattia. Mun lapseni ryhtyi tänään epähuomiossa riisuutumaan kesken balettitunnin. En usko että se edes huomasi kun oli niin ajatuksissaan.)

Vanhempana mun täytyy siihen artikkeliin todeta että mä en oo koskaan kauheesti osannut syyttää itseäni M:n autismista. Mä en ole osannut ajatella et me tehtäis vanhempina jotakin väärin kun ollaanhan me kaikki mahdollinen ja mahdoton kokeiltu. Mä oon vaan aina ajatellut et se on erilainen ja muut ei vaan tajua sitä. Se on Ferrari ei Ford. Mä oon aina sen tiennyt ja jotenkin hyväntahtoisesti hymissyt neuvoille, välillä suuttunut ja ottanut itseeni, en kuitenkaan syyllistänyt itseäni.

Huomenna on Ferrarin vuosihuolto – erityisopetussuunnitelmapalaveri.


Ferrarin uudet siivet

2 kommenttia:

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.